La. 3.10. Matka lumoavaan Lappiin alkoi aamuvarhaisella ja taivalta taiteltiin jälleen 12 tuntia. Ei voi uskoa, että työttömän jalat on näin hellät, rakko varpaaseen ajamisesta, se ei ihan helpottanut patikointia ensimmäisinä päivinä, viimesenä päivänä se oli pois.
No saapumisen kunniaksi sitten piipahdimme paikallisessa Panimo baarissa ja nautimme kupposen kuumaa. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen kerta kapakassa, ei sitä tänne ryyppään tultu, vaan laahustaan tunturin lakeuksille.
Täytyy sanoa, että kyllä liiton mökki oli meille kahteen pekkaan ihan parahultainen, enemmänkin olisi porukkaa mahtunut, mutta tietäähän sen, ei kukaan kaipaa meidän kahden lörpön seuraa. Hinta oli kämpällä ihan sopiva, vain 300 jeuroo viikko.
Su. 4.10. Sunnuntaiaamu valkenikin aika suttuisena, lunta oli hieman tupruttanut ja rupesi tuntumaan kesärengas valinta väärältä. No se sopi yhteen muutenkin varustuksen kanssa, kesälenkkarit, kesätuulipuku, ei raappaa ei harjaa, mutta muuten kaikki ok.
Patikointihimo oli kuitenkin niin ankara, että päätimme lähteä rennolle iltapäivälenkille, Kätkätunturin kusetukseen. Meinasi tunturi viedä meistä voiton, mutta ei vienyt. ehdimme juuri ja juuri ennen pimeän tuloa kämpille.
Nousua huipulle n. 490m, lunta, tuulta ja tuiverusta, sumua, kosteutta ja väliin vit..sta. Matkaa kertyi 15 km ja aikaa kului vain vaivaiset viisi tuntia. No matkaa helpotti loppupuolella tasainen 5 km osuus ja se oli pelkää kuraa, liejua ja suon tynkää. Voitte kuvitella kuinka piiparisen pikku kesälenkkarit oli märät. No kumisaappaat on niin epäterveeliset, että en edes omista sellaisia.
Kaikesta huolimatta vaellusviikko oli saatu käyntiin ja olimme vielä sentään yhtenä kappaleena.
Helläkin huokaili jo alkumatkasta, mutta meikäläinen meinasi jo
kuristua kuoliaaksi siihen alkunousuun.
Olihan siellä yhdessä kohtaa vähän luontevampaakin ja puisevaa osuutta.
Tosin aika särmikästä polkua se oli aika-ajoin.
Jokainen päivä alkoi kunnon aamiaisella, pullamössöllä, tuli niin lapsuus mieleen.
Ma. 5.10. Eilinen kun taaplattiin vähän törkeemmän kautta, niin päätettiin sitten tänään ottaa hieman veltommin. Suuntasimme kulkumme Taalovaaraan ja Sammuneitten tuvalle. Reittihän oli tosi luistava ja matka taittui sulokkaassa auringonpaisteessa, kuin hiihto hiekkaisella ladulla. Ensin päätimme lähteä ilman eväitä, mutta otimme sitten kuitenkin pari leipää ja makkaraa. Kahvitermaria ei viitsitty raahata, kun ajatelimme, että matka on niin proo. No tulihan niitä kilometrejä melkein kymmenkunta ja kahvia teki mieli niin helvetisti. Kodat oli kaikki lukittuja, joten makkaran paistostakaan ei tullut mitään. Kyllä taas oli mieli niin kimakka ja vatsaontelo huusi kofeiiniä, turhaan.
"Miksi ovet ei kirpoa meille, onko rassemme syytä tää".
Poroja oli sekä luonossa, että aitauksessa.
Ja ei niin niukkaa polkua, ettei reitillä olisi ollut kiviä.
Ja koska ei sitä kahvia reissussa saanut, niin Hellän painostuksesta oli mökkimaahisen sitä heti ruvettava keittämään ja siinä sivussa sitten vielä piti braatata makkarat pihakodassa. Kyllä sitä puuhaa vaan reissussa piisaa.
Ei hää oikein leppynyt kahvistakaan, joten piti ruveta turbaruudiks. No siitä se ei ny ainakaan leppynyt.
Joten tuikkasin tulen takkaan ja meinasin polttaa koko mökin. Siinä vaiheessa Hellä rauhoittui ja sano: Anna olla, kaikki on ihan OK.
Ti. 6.10. Nyt se sitten tykitti lumen sijaan pakkaset. Mittari näytti kuutta pakkasastetta, kun starttasimme hyytävän kiesimme kohti Totovaaraa.
Nyt oli reput lastattu tarvittavilla mätöillä ja kuumalla kahvilla. Joten pitemmittä puhinoitta aloimme kavuta Anustunturille. Aurinko paistoi ja polku vaikutti mielyttävältä kävellä. Sitten tuli vastaan vähän puunjuuria ja sen jälkeen tietysti .........
No nilkat oli jo tottuneet näihin helvetin murikoihin. Vaikka olen aikoinani kivihommia tehnytkin, niin liika on liikaa meikäläisellekkin. On se jännä, kun Levin Tuikulla oli iso plakaati, " Kivien kerääminen kieletty". Kuka helvetti näitä rotjakkeita keräisi, vai pelkääkö ne, että joku heittää eväänsä tunturiin ja lastaa repun täyteen kiviä.
No me ei kerätty, vaan jatkoimme matkaa uljaasti ylöspäin. Kunnes sitten tuli laki vastaan ja kivimerta piisasi melkeinpä silmin kantamattomiin. Vihelsin omalta osaltani pelin poikki ja luovuin eteenpäin menosta ja Helläkin suostui ajatukseen ja istahdimme kaffepaussille.
No siinä sitten huokaistessa aloin kuulostella tuttua jyrinää. Ajattelin autoa, mutta eihän täällä ollut tietäkään, joten ainoa vaihtoehto oli tämä.
Ja niinhän sieltä kiipesi pari poromiestä mönkijöillä kohti tunturia. Olivat menossa Äkäslompolon puolelle ajamaan poroja kasaan ja matkassa oli tietysti myös aito porokoira. Ei se haukkunut eikä hötkyillyt. Äijät jäivät siihen toviksi juttelemaan, vaikka ei meillä ollut huikkaa tarjottavana. Saimme pika oppitunnin porojen hoidosta ja maneereista, oppia ikä kaikki.
Jälkiveryttelynä kiersimme sitten vielä pikkuisen karhunpolun, joka oli mitaltaan vain 3,5 km. Se sujui kuin lautailu Lapin rinteillä, ilman kaatumisia. Joskus vuosia sitten, meni parit kylkiluut poikki lautailessa.
Kun ilma oli niin lumoava ja vaelluskumppani kans, niin kämpille ei tehnyt vieläkään mieli, vaan suuntasimme Tuikun kupeeseen syömään loput eväät, niitä kun nyt piisasi.
Ke. 7.10. Anuksesta saamamme vinkin perusteella suuntasimme nyt kulkumme kohti Särkitunturia ja hylkäsimme ajatuksen Pallaksen kansallispuistosta, koska siellä oli kuulemma niin paljon lunta, että patikointi olisi ollut hankalaa. No hankalaa se oli meille, vaikka olisimme kävelleet asfaltilla.
Siispä nupola Nissanin nokka kohti Muoniota ja matkaan. Heti parkkipaikalla avautui mahdikkaat maisemat Pallakselle ja potutti, että lumi esti sinne köpöttelyn.
No ei tänne valittamaan ole tultu, vaan vaeltamaan, siispä tossut kohti Särkitunturia. Polku oli nyt ensimmäisen kerran oikein kunnollista ja mukavaa kävellä. Vielä kun ne keksisivät tavan päästä kiipeämään ylös tasaista polkua, niin olisi tosi mukavaa.
Matka taittui ja maisemat vaihtui, kunnes ylhäällä aukesi huikeat ja sanoinkuvaamattomat maisemat, kahden tunturilammen kera.
Onneksi osuimme tänne parhaaseen lehtipuu ruskan aikaan
Maisema oli vähän kuin Rukan Riisitunturin peililammella.
Aikamme siellä haahuiltua ja voivoteltua ja pihisteltyä ja puhisteltua luonnon kaunetta, lähdimme valumaan alaspäin samoja latuja. Onneksi matkalla oli tosi hieno kota, jossa pääsimme grillaamaan ensimmäiset vaellusmakkarat. Oli pateettista, kun olin jo syönyt kämpillä melkein kilon kylmää hampparin väärää ja nyt sitten sitä vasta sai oikeilla tulilla tykittää. Kaikkea hyvää kannattaa aina odottaa oma aikansa, no ei ihan kaikkea.
To. 8.10. Ette ikinä arvaa mihin nyt lähettiin eksyileen. No ette. Ajeltiin ja ajeltiin pitkin selkeää reittiä, mikä kiersi Sirkasta ympäri Kittilään ja matkalla piti olla tämä tunturi, aivan tämä.....
Oikein, KUMPUTUNTURI. No perseelleen se meni tämäkin vaellus, kun ei meinattu löytää koko tunturia. Ajeltiin ristiin rastiin mitä ihmeelisimpiä paikkoja ja ei vaan tuntunut löytyvän. Nelkyt kilomeetteriä ohjusteltua harhaan, kuin Israelin täsmäohjukset, niin löysimme kyltin Kumputunturi, hiehoo.
Siitä sitten kumpuiltiin kohti uusia seikkailuja ja niitä taas piisas. Oltiin jälleen väärällä puolella, kun oikean reitin piti lähteä jonkun ihme Jääsiöjärven puolelta.No Hellä vaakuutti, että tämä on oikea paikka, joten meitsi taapersi kesälenkkareissa perässä. Hyvin kaikki meni ja matka eteni, löytyi joku ihme kota, rapas tai tapas, mikä lie, ilmeisesti hylätty, ei paljo kiinnostanut.
Siitä sitten vaan kohti korkeuksia. Harhailtiin ja horhailtiin, kunnes taas totesin, ei tuu mitään. Hellä oli tiukkana ja vaakuutti, että palovartijan mökille mennään. No millä mennään, kun lenkkarit lipsuu, kuin mietaan sukset ja varpaita paleltaa. Ei auttanut Piiparisen selitykset vaan taapersin takana kuin kesy aasi.
Ja siellähän se palovartijan mökki jossain pilkisti vasemman silmäkulman oikeassa reunassa. Sanoin vieläkin, en tuu, en oo, mutta Hellä ei perittäny taaksepäin, vain löysi reitin toiselta puolen tunturia, joten suoritimme leveyskävelyn. Ja hipi, hipi shake, pääsimme ylös. Olin niin ylpeä itsestäni, etten antanut periksi. Hahhaa jos olisi joku tullut mönkijällä vastaan, olisin hypännyt heti kyytiin.
Vähän oli tuulisen oloinen paikka, ei huvittanut käristtää makkaran tynkää.
Onneksi en syntynyt palovartijan pojaksi.
Kyllä oikea varustus on kaiken A ja Ö pitkillä vaelluksilla.
( Koreteksti pinta on jo kadonnut näistä lapukkaista, ne on kai viis vuotta vanhat.)
Sieltä tullaan alas, kuin suomen talous ja Sipilän hallitus. Lopputulemakin on sama, sillä vajosimme nilkkoja myöten pask...n, eikun suohon, ennenkuin pääsimme taas oikealle polulle. Kyl tunturis on kivaa.
Pe. 9.10. Nyt kun melkein kaik ol näht täl puol tunturii, niin suuntasimme viimeiseksi päiväksi aivan toiselle puolelle, Ylläkselle. Siellä keli oli aivan toisenlainen, lumeton, ei ne muut vaeltajat tieneet lumesta mitään, sanoin, että sitä vedetään nenään, pyörittelivät päätä ja sanoivat, AHA.
Kello 11.00 lähdimme sitten kuikkelehtii kohti Tunturijärveä, matkaa sinne oli vähän viitoista riippuen noin 1 - 6 km. Hellän spuurtääkkerin mukaan 5,5 km.
Kuukkelien kera lampsuttelimme kohti laavua ja totta tosiaan paikkahan oli helpon reitin kera, kävelemisen arvoinen. Ja kas kummaa, tapasimme reitillä enemmän ihmisiä, kuin muina päivinä yhteensä. Oli Kotkan poikii (ilman siipii, niilläkin oli makkaraa) ja Vaasan veikkosii ( ilman Vaasan leipii, niilläkin oli makkaraa) ja yks sinkku nainen jostain päin Suomea.
Kuukkeli, kekkulin kädellä.
Tunturijärvi ja Hellät maisemat.
Eväät kun oli nautittu, melkein kaikki, ei ihan, pari leipää jäi, lähdimme paluumatkalle. Mutta täytyy sanoa, että kyllä emmeet ulkona nautittuna maistuu paljon paremmilta, tosin mulle ne maistuu kyllä sisälläkin. Eikä avotuli- hampparia korvaa mikään.
Kun sitten tämä taaperrus oli taivallettu, niin eihän se Hellä ollut vieläkään saanut tarpeekseen, kuten ei koskaan. Vaati, vaatimalla, että vielä on viimeisenä päivänä tehtävä pikku lenkki, joten päädyimme vielä taskuvarkaan laavulle. Ei vain olisi millään huvittanut.
Vaimon sana on laki, joten tohvelia, tohvelin eteen ja matkaan. Hekumoin jo saunasta ja ruuasta, mutta turhaan. Sain kylmää kahvia ja leivän käntyn laavulla. Tietysti se vaati ensin parin kilometrin nousun sinne laavulle, joka tosin oli hieno.
Siinä kun sumpit oli pihautettu, niin jatkoimme kierrosta alaspäin, kohti tuntematonta.
No sitten alkoikin melkoinen alamäki. Pelkkiä jäisiä pitkospuita taaperrettiin alaspäin noin yhden kilometrin verran ja jossain vaiheessa luulimme, että laskeudumme peräti Äkäslompolon keskustaan, no onneksi emme. Löysimme polun ylös kohti Kellokas luontokeskusta, missä automme oli ja lähdimme kiireen vilkkaan kohti olematonta sivistystä. Parkkipaikalla oli enää kaksi autoa, kun tulimme aamulla oli siellä kaksitoista autoa.
Matkalla kohti Kittilän ÄÄsmarkettia donkkasimme vielä pari poroa, huom. kuvassa vain yksi.
Ja kaupasta bongasimme lisää hyvää. Kolmenkymmenen prossan alennuksessa olevat pippuripihvit ja siitähän meitsi loihti illan ja viikon viimeiset eväät.
Reissu oli onnistunut ja nyt taas jaksaa painaa pitkää päivää. Ai niin, eihän mulla oo töitäkään. Mutta heitin verkot veteen, kun tapasin siellä yhden kaverin joka oli Ylläshuollolla hommissa. Ajanut Tampereella ja Ylöjärvelläkin pirssiä ja muuttanut nyt Lappiin ja tekee huoltohommia. Soitin siihen firmaan ja jätin työhakemuksen, josko pääsis Leville lumihommiin. No tuskin pääsen, yrittänyttä ei laiteta.
