Tallinnaa tallaamassa

Päätimme lähteä Hellän suosiollisella avustuksella hieman piristämään tätä vetistä ja ankeaa talvea etelämmäksi. Matkahan alkoi niinkuin melkein aina, aamuvarhaisella linja-autoaseman takaa, jonne kurvasi tuttu bussi ja suuntana siis Tallinna.

Matka satamaan oli niinkuin aina, yhtä tylsähkö. Meteliä ei ollut ja kaikki torkkuivat enempi tai vähempi. Minä vähän enempi. Riehakkaasta bussimatkasta ei siis ollut hajuakaan ja kuskikin ajeli kuin pappatunturin ohjaimissa. Vauhti ei vahingossakaan noussut yli kahdeksankympin. Tosin ei mulla ollut kiire mihinkään. Olimme matkalaisista sieltä nuoriso-osastolta, sillä keski-ikä taisi olla jo päälle kuudenkympin, samoin kuin matkavauhtikin.

Ylitys Tallinnaan sujui nopean kaavan mukaan, eli kahdessa tunnissa. Siinä ajassa ei ehtinyt lärvejä tempaisemaan, vaan se jäi suklaalevyn ja kolatölkin ostoon. Mutta olihan ravintolassa sentään huutomusiikkikilpailu ja bingo, mahtavaa, upeeta. Ei osallistuttu.

Satamaan saavuttiin ajallaan, 12.30 ja siellä olikin sitten Hellän etukäteen tilaama kuljetus valmiina.

Olihan se hieno mennä hotellille vähän komeammalla kuljetuksella, sillä majapaikka oli valittu kuulemma retroajan henkeen ja siltä se kyllä näyttikin. Julkisivu ei luvannut mitään hyvää, mutta nielin katkeruuden, kuin paraskin maailmanmatkaaja. Ei ne puitteet, vaan hyvä seura.

Siinä sitten päätettiin lähteä iltapäivän ratoksi hieman kävelemään vanhaan kaupunkiin. Saatinpahan vähän tuntumaa katukivetykseen ja sitten kun päätimme oikaista muurin väärältä puolen hotelille, niin kävi, niinkuin minulle aina käy. Ajauduimme jälleen vaikeuksiin. Hotelli näkyi jo ihan vastapäätä, mutta matka ajauituikin aina vaan kauemmaksi hotellilta. Liukastelimme muurista tukea pitäen kohti keskustaa. Pohkeet paukkui ja pakaroita puristi, kun yritimme pysyä pystyssä, ettemme luisuisi rinnettä alas. Ja sain jälleen kehuja, kun en suostunut kääntymään takaisin, vaan käskin taivaltamaan eteenpäin, kuin se kuuluisa mummo lumessa.

Pääsimme kaikesta huolimatta kotiin ja valmistauduimme kylpylän palveluihin. Eihän sielläkään kaikki toiminut ihan kuin rämpsöössä, vaan osa viihdykkeistä oli vähän kuin ruosteessa. Paine ei aina ollut putkistossa riittävä, niin vesihieronta oli vajavaista, kun taas sitten toisesta rööristä tuli vettä niin perkeleesti, että olkapään nahat oli mennä rulalle. Suolasauna oli meikäläiselle uusi kokemus ja tunsinkin itseni satakiloiseksi graaviloheksi, kun istuin siellä merisuolan pinnoittamalla lauteilla. Yrttisauna oli sitten taas sellainen, että en haistanut mitään yrttiä, korkeintaan vierustoverini, joka haisi vodkalle ja valkosipulille. Tavallisen suomalaisen saunan jätin väliin, olen istunut siellä ennenkin.

Kylpylän jälkeen menimme sitten katkarapusalaatille hotellin kahvilaan. Siellähän oli sitten muitakin suomalaisia seuraamassa matsia. Omituista porukkaa. Heti kun istuivat aloilleen, piti ruveta siirtämään huonekaluja, eihän ne sitä tee kotonakaan mielellään. Ei muka nähnyt tarpeeksi hyvin teeveetä. Yks huutaa kurkkusuorana, tähän toosaan ääntä. Mitä sillä äänellä tekee, kun ei sitä molotusta ymmärrä ja kun kotomaassa saa sitä ääntä, niin ne huutaa, ääni pois, kun on saatanan huono selostaja. Toinen kantaa sitten taas olutta lisää ittelensä, vaikka on juuri saanut taiteiltua pöytäänsä kaksi isoa tuoppia. Eihän ne raaski muutonkaan ostaa lähikapakassaankaan, kun yhden kerrallaan. Kyllä mää sitten niin mieleni pahoitin, että pyysin Hellää vielä pienelle rakkaus - iltakävelylle ja se ihmekyllä suostu, se oli sen epäonni.

No mehän lähdimme sitten vielä ilta yhdeksältä hieman kävelemään. Ohjasin kulkumme hotellilta vähän sitä katua sinne alaspäin ja ihailimme pimeää asuinympäristöä. Vastaantulijoita juuri ei ollut, mutta autoja meni silloin tällöin. Puikelehdimme sitten vielä vähän kujalta toiselle ja päivittelimme taloja, hienoja ja huonoja. Sitten putkahdimme isoon ostoskeskukseen joka oli vielä auki. Kiersimme sen ja juttelimme yhden spurkun kanssa, oli siellä pari muutakin spurkua ja me. Siitä sitten hotellia kohti, mutta loppujen lopuksi ihan väärää hotellia. Harhailimme kujalta toiselle, todetaksemme olevamme eksyksissä. Ei karttaa, jalat hellinä ja vähän kai väsyttikin. Sitten monen kilometrin jälkeen näköpiiriin ilmestyy Viru hotelli. Olimme aivan väärällä puolen kaupunkia, emmekä tieneet miten kummassa olimme sinne ajautuneet, kun hotelimme piti olla ihan vieressä. Hellän jalat oli niin hellinä, etten uskaltanut ehdottaa kävelyä vielä omaan hotelliin. Hää istui ensimmäiseen taksiin ja niin meillä oli varma kyyti, paitsi nuori kuski ei tiennyt mistään Meriton hotellista tai missä se on. Päästiin kuitenkin perille ja halvalla.

No uusi päivä ja uudet kujeet. Hellä ei suostunut aamupalan jälkeen lähtemään pienelle aamulenkille, joten lähdin yksin ja otin kameran mukaan. Tälläisillä kujilla sitä sitten illalla harhailtiin ja oli ihan mukavaa, mun mielestä.

Helläkin toipui pikkuhiljaa ja niin sitten suunnattiin päivällä kohti vanhaa kaupunkia, kävellen. Päätettiin syödä ja nauttia muistakin Tallinan herkuista, ihan vähän vaan, sillä illalla syötäisiin kunnolla.

                                                                       Joorself

                                    Myself (se on nyk. muotia)

Herkut herkuteltuamme päätimme etsiä sopivan soppa paikan ja löytyihän se tunnin kävelyn jälkeen. Ihanaa ranskalaista kalasoppaa. Annos oli tosi herkullisen ja valokuvauksellisen näköinen.

No joo, mulle kävi aina sama juttu. Oon pirun perso sapuskalle, niin kerkisin vasta syömisen jälkeen kuvaamaan annokset ja niitä tyhjiä lautasen kuvia kyllä piisaisi. Kun käveltiin hotellille niin poikettiin vielä jälkiruualle, Tallinnan pannukakulle, makean tallinnalaisen maidon kera.

Alkuilta vietettiin kylpylässä ja sen jälkeen lähdettiin sitten syömään, vanhaan kaupunkiin ja kävellen. Kameran jätin matkasta. Ei meillä kyllä kauhee nälkä ollut, mutta pitäähän sitä syödä, että jaksaa kävellä. Hellä otti turvallista naudan lihaa, minä tyydyin villisian muhennokseen.

Muuten samanlainen, mutta oli siinä paistettuja uuniperunoita ja hunajamarinadi kasviksiakin, hyvää oli.
Sitten koittikin uusi päivä ja kotiin lähtö. Ja jumankaut, kun tultiin aamupalalta, niin ovella jako joku lappuja edulliseen jalkahoitoon. Eihän meillä ollut aikaa, ois jakanu niitä lappujaan illalla. Satamassa heitettiin laukut linja-autoon ja lähdettiin vielä vähän käveleen satama-alueelle.

Kotimatka kestikin vähän kauemmin ja kerkisimme hyvin nauttimaan kahvit ja erinomaisen pääruoka alkupalapöydän. Mätiä, katkarapuja, mustekalaa, muita kaloja, graavia, savustettua, ankaa, naudan lihaa ja erilaisia salaatteja. Loppuaika sujui viihtyisällä laivalla.

Helsingissä oltiin ihan aikataulun mukaan ja niinpä sitä sitten pääsi bussin ikkunasta seuraamaan, kuinka kuljettajat taluttelivat kaatuneita naismatkustajia autoihinsa, ei ollut liukasta, mutta toisilla laiva jatkoi edelleen keinumistaan.

Tinkan "tuumailua"

Mulla oli taas lähtö hoitopaikkaan, kun toi emäntä lähti johonkin reissuun muutamaks päiväks. Ei mua voi jättää ton Sepen hoiviin neljäksi päivää. Se ei oikein ole koiraihmisiä ja siellä hoitokodissa on kyllä ihan kiva olla. Saa hyvää ruokaa ja muutenkin pidetään ihan hyvää huolta. Ja onhan siellä se takapiha, missä on kiva kattella oravia ja temmeltää pallon kanssa, tai sitten vaan muuten istuskella ja miettiä maailman menoa.

Mää tulin tänne jo heti maanataina aamupäivällä. Tiina, mun emäntä oli laittanut mulle eväät mukaan. Mää kattelin, kun se pakkas kuus koiranmakkara pötköö mukaan ja herkkuja kanssa. Päätin heti, että en syö noita makkaroita, koska mun hoitosetä laittaa mulle kyllä parempaa safkaa, jos jätän noi tylsät makkarat syömättä. Niinhän siinä kävikin heti samana iltana, makkarat oli kupissa pari tuntia ja sitten sinne kuppiin tuli mun herkkua, jauhelihaa ja siinä oli jotain muutakin hyvää, tais olla oikein jotain paistia.

Nyt mua ei enää jännittänyt yhtään, kun tää paikka oli jo mulle niin tuttu, olin ollut täällä jokin aika sitten oikein synttäreilläkin, ne oli ihan mukavat juhlat, vaikka en täytekakkua saanutkaan. En itkenyt yhtään, kun Tiina ja Seppo lähti pois, tiesin pääseväni kohta lenkille. 

Me tehdään aika monta lenkkiä päivän aikana ja mulle tulee ihan uusia koiria vastaan, toiset niistä kyllä murisee mulle, mutta en mää välitä, antaa niitten murista. Yhtä ulkoilijaa luulin Tiinaks, kun sillä oli ihan samanlainen musta puku. Menin sitä vastaankin, mutta ei se mikään Tiina ollut, ei edes vilkaissut muhun.

Illalla mää pääsin niiden sänkyyn, vaikka kotona en saa sinne mennäkkään. Ei mua täällä kielletä. Me siinä luettiin ja sain rapsutuksia pitkän aikaa, mutta sitten kun valot sammutettiin, niin lähdin tonne olohuoneen sohvalle, siellä on kanssa ihan mukavaa yksikseen.

No aamulla sitten kun oltiin tehty lenkki, niin mää pääsin autoon, vaikka en oikein autoilusta pidäkkään. Mulla ei ollut mitään hajua, mihin oikein oltiin menossa. Tärisytti aika paljon, mutta sain rapsutuksia koko matkan ajan, silti en tiennyt mihin oltiin menossa, jostain mökistä mulle puhuttiin koko ajan, mikä ihmeen mökki. Tunnin päästä tultiin sellaiselle peltoaukeelle ja pääsin pihalle. Kauheen aukea paikka ja ihan siinä lähellä joku koira haukku, ei se kiinnostanut mua. Me lähettiin käveleen pientä tietä eteenpäin ja sitten me tultiin kai sen mökin tykö. Nehän oli ihan niinkuin pieniä taloja, mutta kai niitä sitten kutsuttiin mökeiksi. Heti alettiin heitteleen mun frisbiitä. Se on musta ihan sairaan mukavaa, kun se lentääkin niin pitkälle, jos jaksaa vaan heittää. Täällä oli samnlainen järvi, kun kotinikin lähellä. Kyllä oli mukavaa.

Kun me siinä aikamme temuttiin, niin sitten laitettiin johonkin tiilikasaan sellaiset tulet, en heti tiennyt minkä takia, mutta se osoittautui ihan hyväks jutuks. Siihen laitettiin yhtä mun herkkua, ei ne ollu nakkeja, samanlaisia, mutta paksumpia. Mää söin yhden ja toisestakin puolet, että jäi sitten vähän mun hoitosedällekkin, se oli aika nälkäisen näköinen, niin en viittynyt syödä kaikkia.

Mää oon täällä hoitopaikassakin ominut tän sohvan vähän niinkuin omaan kättööni. Saan olla tässä ihan pitkin pituuttani, yksin.

Sitten illalla mää kokeilin, jos mää voisin istua ton hoitosedän sylissä, kun mää aina väliin oon Tiinankin sylissä. Kyllä mää siihen ihan hyvin mahduin, mutta oli siinä aika hankala olla, kun mun takapuolen alla oli sellainen ihmeellinen möykky.

Kyllä mulla on ollut täällä ihan kivaa. Ei oo tarvinnut yhtään olla yksin. Ihme hoitosetä, kun ei se päivälläkään lähde minnekkään, vaikka  yleensä me koirat joudutaan oleen päivisin ainakin jonkin aikaa yksin. Muttä ei tää lähde minnekkään, ei se käy kaupassakaan, mistähän sille sitä jauhelihaa piisaa aina vaan. Kyllä se sitten illalla katoo vähäks aikaa johonkin, kun sen täti tulee kotiin. Mutta ei se silloinkaan oo kauaa pois ja sitten taas lähetään viellä yölenkille. Me kierretään tää iso alue ympäri ja haistelen joka paikan, että kaikki hyvät hajut on paikkallaan. Mää tunnen tän paikan aika hyvin jo, kun me on kierrelty ympäri ämpäri kaikki lähiseudut.

Sitten kun me mennään yöpuulle, niin ihmettelen minkä ihme vekottimen se vetää naamaansa. Mulla on samanlainen kotona, mutta en mää vois sitä koko yötä pitää. Musta se on kamala vehje, jokskuks kuonokopaks ne sitä sanoo. Ei se kyllä tunnu tota hoitosetää vaivaavan, se vaan puhisee tyytyväisenä ja sitten se taas herää aamulla niin kauheen aikasin. Mää heilutan sille aina häntää ihan hirveesti aamulla, se on mielissään ja sitten se rapsuttelee mua joka paikasta. Sitä en ymmärrä miksei se nuku pitempään, onneks se ei lähe raijaa mua heti aamulenkille, mää tykkään löhöillä ainakin pitempään, oon sitten koko päivän paljon pirteempi ja voidaan pelailla palloo ja telmiä muuten vaan. 

No neljä päivää mää kai täällä olin, ainakin omien laskujeni mukaan, se  meni aika nopeesti, oli mulla kyllä aina joskus ihan vaan vähän ikävä, ei kyllä niin paljoo kun ekalla yökylällä. Mää huomasin vielä ennen pois lähtöö tuolla takapihalla sellaisen ihme ukkelin. Mää haukuin sitä ja juoksin siinä ympyrää, mutta se ei nenäänsä heilauttanut, eikä sanonu mitään. Seiso siinä nokka pitkällään, ihan kalpeekin se oli, oisko ollu kipee.

Sitten se Seppo tuli ja mun oli lähettävä omaan kotiin ja yhtäkkiä mää en halunnutkaan. Seppo yritti laittaa mulle sen pannan, mutta mää rupesinkin kiemurteleen kun käärme. Ei se saanu laitettua sitä pantaa. Mää katoin koska se hermostuu, väliin luikahdin sinne makuuhuoneen sängylle ja taas se yritti, turhaan. Olin aika käärme, musta se oli hauskaa. Sitten se kyllästy ja anto sen pannan mun hoitosedälle. Sille en ollu kenkku, kun se oli ollu mulle niin mukava koko ajan. Annoin heti laittaa sen pannan, Seppoo kenkutti. Mää vielä vähän juksasin Seppoo, kun  se yritti saada mua autoon, ryntäsin ovelta vielä takaisin sisälle, hoitosedän tykö, sitten kyllä menin kiltisti takapenkille, kun tiesin, että näkisin mun oman emäntäni Tiinan. Se on kyllä mun paras kaveri, mutta toi hoitosetä tulee kyllä ihan hyvänä kakkosena. En tiiä hermoistuisko se muhun, jos olisin vielä pitempään niillä hoidossa, ei kai, mutta olis sen kyllä silloin jossain vaiheessa haettava sitä jauhelihaa lisää ja kyllä mää silloin olisin yksin sen aikaa, ihan mielelläni.