No niin elettiin päivää 23.5. ja kuvassa niin suloisilta näyttävät olennot olivat tulossa meidän luoksemme hoitoon, pitkäksi viikonlopuksi. Ovat tyttäreni (vanhempi) ja vävykokelaani koiruuksia. Niin kyllähän ne ovat suloisia ja äärettömän mukavia sekä rauhallisia, mutta kuten kaikella, niin myös näillä luojan luomilla otuksilla on myös kolikon toinen puoli. Ne ovat isolla alkukirjaimella Sängynvaltaajia. Ensimmäinen yö meni vielä joten kuten. Tietysti ne nukkuivat koko yön sängyssämme, mutta se yö oli ns normi. Tosin jossain tuossa aamuyön hämärissä öpaut kello 3.30 kun siirtelin hieman rajummin näitä apinan karvaisia jalkojani parempaan asentoon, niin tunsin oudoksestaan ison pötkylän tuolla jalkovälissä. Ja heitettyäni ruhoni uuteen asentoon, mönki sieltä vanhempi veijjareista, siis koira, haukkaamaan happea. Kuvassa vas. on vanhempi (äiti) ja oik. nuorempi ( tytär.) Loppu yö, täytyy sanoa, sujui ihme kyllä rauhallisesti.
No se oli se yö. saapui seuraava. Olosuhteet muuttuivat oleellisesti. Vaimoni heiluu peilin ja vaatekaapin väliä kuin mahtivaltojen täsmäohjus. Väri vaihtuu naamalla samoin vaatetus. Hän on menossa firman rokkibileisiin. Lallaltelee ja rallattelee kuintenkin jotain Janne Tulkin ikivanhaa jodlausta. Varsinainen rokkimimmi, ei osaa edes Paranoidia. Ja lainaa kuitenkin minulta Sabath rekvisiittaa kassiinsa, valkoviinipullon seuraksi. Hei haloo rokkiako, pitäis olla vähän jämäkämpi meininki, ainakin leijona padle kassissa, tai olis lainannut meikäläisen hyvänolon piippua.Tosin se olis täytyny muistaa ensin tyhjentää , ettei olisi joutunut huonossa tuurissa virkavallan hampaisiin.
Niin, sitten kun täällä yksikseni vietin perjantaiiltaa miettien virikkeitä, olihan mulla nää karvapallot, mutta niiden kanssa ei voi kinata, niin päätin sitten ruveta kirjoittamaan tätä blogia. Alku sujui, mutta siinä tuli sitten kaiken maailman säätöä ja pirautin tyttärelleni (nuorempi). Hän antoi ohjeita ja samalla paransimme maapallon epäkohtia ja muita ihmissuhteita tunnin verran.
Siinähän se alkuyö sujuikin aina tuonne puoli kahteen jolloin päätin lähteä nauttimaan iltapalaa.
Sitten hiivin sänkyymme missä parivaljakko veteli painajaisia kaikessa rauhassa. Tyrkin ne vaimon puolelle, huomaatteko nukumme vieläkin samassa sängyssä, ihme kyllä. Ja peitto korville ja nirvanaan. Ja sitten klo 2.30 emäntä rojahtaa sänkyyn, tiibetit hakeutuu hämillään uuten paikkaan, minun puolelle. Toinen ylä ja toinen alapäähän.
Kello tulee neljä ja kello tulee viis ja sitä mukaa pahenee mun kesäyön bluus. Jäseniä puuduttaa ja särkee. Tönin ja tönin niitä pois, ei vaikutusta, itsepäisiä, tulleet tyttäreeni (vanhempi). Ei mitään vaikutusta, joten ei muuta kuin viikon vanhat bokserit jalkaan ja ihasteleen aamuaurinkoa sekä keitelemään sumppia. Olin aina nuorempana, kun retkeiltiin kaveri ja ystävä porukkassa, melkoinen sumpin pihauttaja.
Myöhemmin aamulla klo 9 herätin koirat aamupissalle. Ne on jossain asiosissa tosi fiksuja, kuten tämä ulkoilu. Ei niitä tarvitse viedä mihinkään, omatoimisia otuksia.
Eikö ole hienot vaunut, isä ukkoni on värkännyt ne, on kätevämpi käsistään kun minä. Ja siitä ne lähtivät aamulenkille ja tulivat myös takaisin.
Vaimo raotti rääppäisiä ripsiään kymmenen pintaan samalla kun tuskanhikikin kohosi iholle. Virkkoi jotta: "Eiköhän lähdetä samantien mökille, kun syön ensin aamupalan". Lähdimme klo 13.00, "saman tien".
Aurinko paistoi lämpimästi ja mittari heilui kahdenkympin korvilla. Koirilla oli mukavaa, kun saivat kirmata luonnon rauhassa, ne kun on näitä citikoiria. Pelkäävät omaa peilikuvaansakkin.
Olen sellainen sekatyömies ja heilun mökilläkin kaiken sortin puuhasteluissa. Vahinkoa tulee kyllä enempi kun hyöttyä. Rautakanki ja lapio ovat vielä ehjiä, ei niitä tosin muut käytäkkään.Jaa mutta pari viikkoa sitten sain koirien isännän, siis vävykokelaani, tarttumaan lapioon, käänsimme ja poistimme kukkapenkin.Hän onkin Turust.Tosiaan, kun tarkemmin ajattelen niin olisikohan koiran kummajaisetkin saanet tätä turkulaisuutta häneltä, kun ovat niin omituisia luonteeltaan. Ei usko mitään, tekevät omituisia tempauksia, eivät anna toisille yö eikä ruokarauhaa. Kinuavat aina jotain herkkuja, kuten vävynikin. Mutta iso kiitos hänelle, kun sentään tarttui lapioon. Nuoremman tyttäreni vävykokelaan kanssa käänsimme viime keväänä naapurin pellon lapioilla, kun isännällä oli räptori hajalla, mutta tää vävy onkin Tampereelta, TOSI FIKSU JA AVULIAS. Hommas mulle kerran työpaikankin, ei ne mua kauaa katellu. Tää Turunvävy soveltaa muhun vaan omaa amattitaitoaan, on psykiatrisella osastolla hoitsuna, ihan oikeesti, kuvitelkaa.
Niin, näistä hommistani. Aloin siinä sitten leikkeleen ruohoo lyhyemmäksi, ( meillä on muuten mökillä piipuseura, siihen kuuluu, minä, vaimon veli, vaimon siskonmies ja vävyt, joten voi joskus nää ruohot mennä vähän sekaisin). Niinhän siinä sitten kävi niinkuin ennenkin. Sain leikkurin hajalle. Terä lenteli pitkin pihapiiriä ja takapyörä lonkollaan akseli poikki. Leikkaa siinä sitten ruohikkoa. Meni leikkurin hommaamiseks. Onneksi appiukolla oli vanha, saatiin se mökille. Kuinkahan monta sillä olis vielä jemmassa, kun kesä on vasta alussa.
Luontokin näytti hienot puitteensa, ihailimme kuunsiltaa ja nautimme joutsenten laulusta, minusta se on kamalan kuuloista, samoin kun omanikin, ei siis laulua, kirkumisen oloista huutoa.
Kuten huomaatte en ole mikään valokuuvaajakaan,kamera sen mukainen.
No sunnutaiaamu oli kaunis niin kuin kuulu ollakkin, silloin kun kerta olen mökillä. Heräilin jo puoli seitsemältä tallustelin pihan perälle. Ylämökkiin minulla on porttikielto ennen puolta kahdeksaa, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan. Koska ääneni muistuttaa desipeliltään valssausta konepajalla ja jos alan tiskaamaan, niin ääni raikaa kuin Turun telakalla.
Silloin kun olimme vaimoni kanssa nuori ja hehkeä pari v. 1982 jälk. kris. niin menimme monasti anoppilaan tapaamaan aristokraattisia appivanhempiani. Silloin meillä ei ollut vielä autoa, ei ole kyllä vieläkään, on Opel, niin jouduimme matkustamaan linjuri autolla. No matkaan lähdettiin monasti linja-autoasemalta ja sitten kun Paunun bussi saapui savuten laiturille oli ajoneuvvoon nousun aika. Kaivelin rahat, ne vähäiset, kolikot taskun pohjalta ja ilmoitin kuljettajalle: Kahdesta Leppähampaalle !!!!! Ja eikun vaimo aina sihisemään, älä kailota, kaikki muutkin kuljettajat kuulee asemalla mihin ollaan menossa. No ei kai siitä mitään haittaa ole, jos oltaisiin joskus noustu vaikka väärään autoon, niin ei tarvitsisi toista kertaa huutaa mihin ollaan menossa.
No koska kahvinkeitto sai odottaa, niin otin järjestelmäkamerani ja lähdin kuvausretkelle. Tässä kamerassa on tasan kaksi järjestelmää, on ja of. Koska olen luonteeltani hieman lintubongari, niin siirryin pellon pientareelle kytikselle. Kauaa en kykkinyt ojassa voikukka suussa, kun haikara ilmestyi näköpiiriin. Ja tästä odottomattomasta bongauksesta laukesimme melkein kumppikin, no onneksi vain kamera.
Kuten huomaatte kuvan vasemmassa reunassa tuon saarekkeen päässä oikealla on musta piste, siinä se haikara seisoo. Voitte guuglettaa haikaran niin yhdennäköisyys on sama.
Ja heti kun kömmin ojasta ylös,niin eikös tiellä taaperra korpin poikanen. tämä reissu alkoi siis tosi onnekkaasti.
Saattaa olla kyllä joku muukin variksensukuinen lintu, mutta olen kyllä korpin kannalla.
Siitä sitten matka jatkui ja kun olin pyörinyt metsässä ja pientareilla ristiin rastiin, erotti tarkka korvani viherkaihipeipposen laulua. En saanut sitä tarkennettua kameraani
Mutta sitten tein jälleen kummallisen havainnon. Eteeni tupsahti tienviitta.
Voitteko kuvitella, Liinasaari. Tie lähtee vasemalle ja oikealla on järvi, missä luulisi olevan saaren. Mutta ei, Liinasaarentie lähtee mutkittelemaan kohti peltoa ja maalaismaisemaa. Ohessa siitä todiste.
Sitten tulikin vähän jännemmät paikat, kun olin taaperrellut metsässä aika tovin noin 90m säteellä. Olin kuulevinani jonkun petoeläimen murahtelua. Välihousut meinasivat mennä vaihtoon kun tunnelma tiivistyi. Heittäidyin lähimmälle mättäälle vatsalleni, lasku oli pehmeä johtuen isosta vatsastani, ja suuntasin kamerani oletetun äänen suuntaan.
No niin karhuhan sieltä löytyi metsän siimeksestä. Hieman oli saanut siipeensä. Ja kuinka ollakkaan lymyilihän siellä vielä toinenkin otso nurkan takana.
Siihen se sitten loppui kuvaussessio ja painuin kahvin keitolle vihdosta viimoin.
No se oli se yö. saapui seuraava. Olosuhteet muuttuivat oleellisesti. Vaimoni heiluu peilin ja vaatekaapin väliä kuin mahtivaltojen täsmäohjus. Väri vaihtuu naamalla samoin vaatetus. Hän on menossa firman rokkibileisiin. Lallaltelee ja rallattelee kuintenkin jotain Janne Tulkin ikivanhaa jodlausta. Varsinainen rokkimimmi, ei osaa edes Paranoidia. Ja lainaa kuitenkin minulta Sabath rekvisiittaa kassiinsa, valkoviinipullon seuraksi. Hei haloo rokkiako, pitäis olla vähän jämäkämpi meininki, ainakin leijona padle kassissa, tai olis lainannut meikäläisen hyvänolon piippua.Tosin se olis täytyny muistaa ensin tyhjentää , ettei olisi joutunut huonossa tuurissa virkavallan hampaisiin.
Niin, sitten kun täällä yksikseni vietin perjantaiiltaa miettien virikkeitä, olihan mulla nää karvapallot, mutta niiden kanssa ei voi kinata, niin päätin sitten ruveta kirjoittamaan tätä blogia. Alku sujui, mutta siinä tuli sitten kaiken maailman säätöä ja pirautin tyttärelleni (nuorempi). Hän antoi ohjeita ja samalla paransimme maapallon epäkohtia ja muita ihmissuhteita tunnin verran.
Siinähän se alkuyö sujuikin aina tuonne puoli kahteen jolloin päätin lähteä nauttimaan iltapalaa.
Sitten hiivin sänkyymme missä parivaljakko veteli painajaisia kaikessa rauhassa. Tyrkin ne vaimon puolelle, huomaatteko nukumme vieläkin samassa sängyssä, ihme kyllä. Ja peitto korville ja nirvanaan. Ja sitten klo 2.30 emäntä rojahtaa sänkyyn, tiibetit hakeutuu hämillään uuten paikkaan, minun puolelle. Toinen ylä ja toinen alapäähän.
Kello tulee neljä ja kello tulee viis ja sitä mukaa pahenee mun kesäyön bluus. Jäseniä puuduttaa ja särkee. Tönin ja tönin niitä pois, ei vaikutusta, itsepäisiä, tulleet tyttäreeni (vanhempi). Ei mitään vaikutusta, joten ei muuta kuin viikon vanhat bokserit jalkaan ja ihasteleen aamuaurinkoa sekä keitelemään sumppia. Olin aina nuorempana, kun retkeiltiin kaveri ja ystävä porukkassa, melkoinen sumpin pihauttaja.
Myöhemmin aamulla klo 9 herätin koirat aamupissalle. Ne on jossain asiosissa tosi fiksuja, kuten tämä ulkoilu. Ei niitä tarvitse viedä mihinkään, omatoimisia otuksia.
Vaimo raotti rääppäisiä ripsiään kymmenen pintaan samalla kun tuskanhikikin kohosi iholle. Virkkoi jotta: "Eiköhän lähdetä samantien mökille, kun syön ensin aamupalan". Lähdimme klo 13.00, "saman tien".
Aurinko paistoi lämpimästi ja mittari heilui kahdenkympin korvilla. Koirilla oli mukavaa, kun saivat kirmata luonnon rauhassa, ne kun on näitä citikoiria. Pelkäävät omaa peilikuvaansakkin.
Olen sellainen sekatyömies ja heilun mökilläkin kaiken sortin puuhasteluissa. Vahinkoa tulee kyllä enempi kun hyöttyä. Rautakanki ja lapio ovat vielä ehjiä, ei niitä tosin muut käytäkkään.Jaa mutta pari viikkoa sitten sain koirien isännän, siis vävykokelaani, tarttumaan lapioon, käänsimme ja poistimme kukkapenkin.Hän onkin Turust.Tosiaan, kun tarkemmin ajattelen niin olisikohan koiran kummajaisetkin saanet tätä turkulaisuutta häneltä, kun ovat niin omituisia luonteeltaan. Ei usko mitään, tekevät omituisia tempauksia, eivät anna toisille yö eikä ruokarauhaa. Kinuavat aina jotain herkkuja, kuten vävynikin. Mutta iso kiitos hänelle, kun sentään tarttui lapioon. Nuoremman tyttäreni vävykokelaan kanssa käänsimme viime keväänä naapurin pellon lapioilla, kun isännällä oli räptori hajalla, mutta tää vävy onkin Tampereelta, TOSI FIKSU JA AVULIAS. Hommas mulle kerran työpaikankin, ei ne mua kauaa katellu. Tää Turunvävy soveltaa muhun vaan omaa amattitaitoaan, on psykiatrisella osastolla hoitsuna, ihan oikeesti, kuvitelkaa.
Niin, näistä hommistani. Aloin siinä sitten leikkeleen ruohoo lyhyemmäksi, ( meillä on muuten mökillä piipuseura, siihen kuuluu, minä, vaimon veli, vaimon siskonmies ja vävyt, joten voi joskus nää ruohot mennä vähän sekaisin). Niinhän siinä sitten kävi niinkuin ennenkin. Sain leikkurin hajalle. Terä lenteli pitkin pihapiiriä ja takapyörä lonkollaan akseli poikki. Leikkaa siinä sitten ruohikkoa. Meni leikkurin hommaamiseks. Onneksi appiukolla oli vanha, saatiin se mökille. Kuinkahan monta sillä olis vielä jemmassa, kun kesä on vasta alussa.
Luontokin näytti hienot puitteensa, ihailimme kuunsiltaa ja nautimme joutsenten laulusta, minusta se on kamalan kuuloista, samoin kun omanikin, ei siis laulua, kirkumisen oloista huutoa.
Kuten huomaatte en ole mikään valokuuvaajakaan,kamera sen mukainen.
No sunnutaiaamu oli kaunis niin kuin kuulu ollakkin, silloin kun kerta olen mökillä. Heräilin jo puoli seitsemältä tallustelin pihan perälle. Ylämökkiin minulla on porttikielto ennen puolta kahdeksaa, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan. Koska ääneni muistuttaa desipeliltään valssausta konepajalla ja jos alan tiskaamaan, niin ääni raikaa kuin Turun telakalla.
Silloin kun olimme vaimoni kanssa nuori ja hehkeä pari v. 1982 jälk. kris. niin menimme monasti anoppilaan tapaamaan aristokraattisia appivanhempiani. Silloin meillä ei ollut vielä autoa, ei ole kyllä vieläkään, on Opel, niin jouduimme matkustamaan linjuri autolla. No matkaan lähdettiin monasti linja-autoasemalta ja sitten kun Paunun bussi saapui savuten laiturille oli ajoneuvvoon nousun aika. Kaivelin rahat, ne vähäiset, kolikot taskun pohjalta ja ilmoitin kuljettajalle: Kahdesta Leppähampaalle !!!!! Ja eikun vaimo aina sihisemään, älä kailota, kaikki muutkin kuljettajat kuulee asemalla mihin ollaan menossa. No ei kai siitä mitään haittaa ole, jos oltaisiin joskus noustu vaikka väärään autoon, niin ei tarvitsisi toista kertaa huutaa mihin ollaan menossa.
No koska kahvinkeitto sai odottaa, niin otin järjestelmäkamerani ja lähdin kuvausretkelle. Tässä kamerassa on tasan kaksi järjestelmää, on ja of. Koska olen luonteeltani hieman lintubongari, niin siirryin pellon pientareelle kytikselle. Kauaa en kykkinyt ojassa voikukka suussa, kun haikara ilmestyi näköpiiriin. Ja tästä odottomattomasta bongauksesta laukesimme melkein kumppikin, no onneksi vain kamera.
Kuten huomaatte kuvan vasemmassa reunassa tuon saarekkeen päässä oikealla on musta piste, siinä se haikara seisoo. Voitte guuglettaa haikaran niin yhdennäköisyys on sama.
Ja heti kun kömmin ojasta ylös,niin eikös tiellä taaperra korpin poikanen. tämä reissu alkoi siis tosi onnekkaasti.
Saattaa olla kyllä joku muukin variksensukuinen lintu, mutta olen kyllä korpin kannalla.
Siitä sitten matka jatkui ja kun olin pyörinyt metsässä ja pientareilla ristiin rastiin, erotti tarkka korvani viherkaihipeipposen laulua. En saanut sitä tarkennettua kameraani
Mutta sitten tein jälleen kummallisen havainnon. Eteeni tupsahti tienviitta.
Voitteko kuvitella, Liinasaari. Tie lähtee vasemalle ja oikealla on järvi, missä luulisi olevan saaren. Mutta ei, Liinasaarentie lähtee mutkittelemaan kohti peltoa ja maalaismaisemaa. Ohessa siitä todiste.
Sitten tulikin vähän jännemmät paikat, kun olin taaperrellut metsässä aika tovin noin 90m säteellä. Olin kuulevinani jonkun petoeläimen murahtelua. Välihousut meinasivat mennä vaihtoon kun tunnelma tiivistyi. Heittäidyin lähimmälle mättäälle vatsalleni, lasku oli pehmeä johtuen isosta vatsastani, ja suuntasin kamerani oletetun äänen suuntaan.
No niin karhuhan sieltä löytyi metsän siimeksestä. Hieman oli saanut siipeensä. Ja kuinka ollakkaan lymyilihän siellä vielä toinenkin otso nurkan takana.
Siihen se sitten loppui kuvaussessio ja painuin kahvin keitolle vihdosta viimoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti