La. 5.10. Aamulla siinä heräilin jo hyvissä ajoin (4.30). Olihan mulla toki vielä pakkaamatta, joten aikaa kuluisi, ennenkuin pääsisin lähtemään. Meillä oli Hellän kanssa sovittu treffit Kuopiossa, heti kahden jäljestä. No ei siinä pakkaamisessa menny kun puoli tuntia, joten kuuntelin radiota ja luin lehteä. Kyllästyin kahdeksan aikaan ja päätin nostaa kytkintä. Mitäs minä kotona, tyhjä jääkaappi ja kauhee polte tien päälle.
Kuopiosta sitten suuntasimme kohti Rukaa puoli kolmelta. Kaistaviivat vilisi silmissä ja seitsemältä ilta pimeni vesisateen hyvällä avustuksella. Matkaa oli jäljellä vielä reilut sata kilsaa ja vieressäni alkoi olla pelokas matkaseuralainen. Hiljaa hän huokaa " mua pelottaa, mihin korpeen me ollaan menossa, eihän täällä ole muita kulkijoitakaan, jos siellä on karhuja heti pihassa". Näin se sitten alkoi tämä Kitusen Martin vaellusviikko, positiivisten tuulten puhallellessa.
Su. 6.10. Nyt sain jo aamulla nukuttua pitempään, heräsin vasta puolikuudelta. Vietin itselleni hyvin tyypillistä, rauhaisaa aamuaikaa.
Kun Hellä heräili siinä kahdeksan pintaan, niin nautimme aamupalan ja suuntasimme tutustumaan Rukankylään, siis hotellimiljööseen ja turisti rysiin.
Mutta nämä kuviot olikin sitten nähty pika pikaa ja suuntasimme kämpille, tein eväät, jonka jälkeen lähdimme kohti Riisitunturia. Tarkoituksemme oli vaeltaa ensialkuun vain pieni lämmittelylenkki, joten jalat ohjattiin helpolle Riisin rääpäisylle, 4,3km. Ja alussahan sitä sitten huomasi, että kyllä luonto on ihmeellinen. Samaistun heti, niinkutsuttuun "Tapion pöytään". Meissä on niin paljon samaa tämän kuusilajikkeen kanssa. Vai voitteko väittää vastaan.
Tunturi oli tosi kaunis ja minunkin buldokinsilmät lepäsivät sitä ihaillessa, olin myyty. Totesin, että kyllähän sitä voi vaeltaa muuallekkin, kuin ruokakauppaan tai lähipubiin. Tosin kyllähän meillä oli siis syötävää mukana, koska ilman sitä en tahdo oikein päästä eteenpäin.
Kuten huomaatte, olen aivan omissa maailmoissani, kun kaivelen kiirellä eväitä esiin.
Reitillä tuli vastaan vaeltelijoita joka ikäryhmistä. Vanhimmat olivat jopa meitäkin vanhempia ja nuorin taapertaja hädin tuskin osasi kävellä.
Koska reitti oli niin lyhyt ja energiaa jäljellä, päätimme lähteä sitten majapaikastamme vielä illansuussa pienelle kävelylenkille. Katsoin kartasta, että Kalliolammen lenkki olisi sopiva ja se lähtisi heti S-marketin vierestä. Kai se lähtikin, vaan me vähän kuin eksyimme ja palasimme takaisin. Päätimmekin kiertää Talvijärven. Siellä sitten eksyimmekin lopussa ja päätimme palata kämpille, kun vielä löysimme sinne.
Päivä oli kaikesta huolimatta onnistunut ja olimmehan jo nähneet ukkometson, kolme teertä ja poroja. Sekä pupujussin, joka tuli seurakseni pihaan, kun olin vilvoittelemassa saunasta. Vaikka olimme vähän kuin erämaassa, niin ei siltä voinut välttyä, Tansii tähtien kanssa.Se helvetin aurinkokuningas laahusti jälleen tanssilattialla tähtien loisteessa, virne naamallaan, kalju kiiltäen meidän pirtin nurkassa olevassa taikalaatikossa. Respekti vaan. Riisitunturin innoistamana laitoin illalliseksi kanafileitä (- 30%) ja sitä riisiä, kermakastikkeella.
Ma. 7.10. Aamusta käytettiin heti pari tuntia, jotta pääsimme piipahtamaan Kuusamossa. Käytiin metsähallituksen infossa, Pentikin outlettu myymälässä ja Prismassa ostamassa kalaa, niin saan väsättyä kunnon keiton päivän päätteeksi.
Päivän vaellus aloitettiin Valkeisenvaaran reitillä, kunhan nyt ensin löysimme sen, koska halusimme aloittaa puolestavälin, kun sen lähtöpiste on hiihtostadionilla. Jätimme auton tienviereen ja suuntasimme metsään reput heiluen. Hetken päästä vastaan tuli jo neljän hengen porukka ja saimme vaihtaa kuulumisia. Sen jälkeen sitten tapasimme enää yhden miehen. Mutta poroja sitten tulikin vastaan tokka kaupalla. Hellä ihmetteli, kun se rykii ja rykii. Tuumasi vähän ajanpäästä, että mulkkukin sillä heiluu jalkovälissä niin kovin. Päätyi lopputulokseen, että se on kiimassa, hirvas meinaan. Totesin siihen, niinhän siinä tuppaa käymään, kun se vehje oikein kunnolla heilahtelee. Ovat kuulemma tässä tilassa agressiivisiä ja niiden lähelle menemistä ei suositella, en tosin tiennyt sitä vielä tässä vaiheessa.
Jätimme johtajan rykimään ja painuimme yskien eteenpäin, iltaa odotellessa. Luontokuvaajan vaistot herkistyivät hetkenpäästä ja sain tähtäimeen käpytikan, joka nakutti kelon latvassa, kuten kuvasta huomaatte.
Katsokaa tarkkaan ja kuvitelkaa loput.
Matka jatkui rauhallisin askelin ja hiljaisuuden vallitessa. Mitä nyt väliin kajautin ilmoille sulosäveliä, kuten " Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton". Hellä käski olla hiljaa, vaikka en laulanut omasta mielestäni niinkään kovaa.
Alkoi taukopaikan etsiskely. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska tehtyjä paikkoja ei ollut. Ohitimme yhden kelokasan, missä olisi ollut istumapaikkoja. Hellä kysyi, palaisimmekko siihen kasalle, mutta koska olimme menneet jo noin neljä metriä ohi, niin ilmoitin, takaisinpäin ei palata. Siispä jatkoimme matkaa ja päätimme pitää tauon seuraavien pitkoispuiden luona.
Siinä aikamme levättyä, päätimme jatkaa matkaa. No niinhän sitä sitten kävi, kun saimme sisäisen navigaattorin kohdalleen, olimme nauttineet eväämme parin sadan metrin päästä autostamme. Se oli suon toisella puolen, olisi näkynyt taukopaikalle, jos olisimme osanneet katsoa oikeaan suuntaan. Se vaellus loppui siihen, mutta matkaa oli kertynyt siltikin reilut neljä kilometriä. Päätimme ottaa uuden suunnan ja lähteä katsomaan Valtavaaran huiputusta.
Se alkoikin heti räväkästi 180 portaalla ja sen jälkeen luonnon portaita toinen mokoma. Ilmat tuli keuhkoista heti alkumatkasta, kaipasin niin Stockmannin liukuportaita. Reitti kulki ylös ja alas, kuin vuoristoradassa. Hiki virtasi ja puuskutus täytti vaaran huipun. Hätähän siinä sitten tuli kummallekkin. Minulle nälkä ja Hellälle kusi. Se hiipi puskaan, kun karhunpoika ja käski pitää vahtia. Minä siinä kuikuilin kuin paraskin väijjymies ja totesin. " Tuolla näkyis olevan laavu ja vessa". Hellä hiipi pusikosta housujaan nostellen.
Pohkeet paukkuen palailimme takaisin, koska emme olisi kerinneet kiertämään koko lenkkiä, mutta tässäkin oli ihan tarpeeksi, 5,2 km.
Ti. 8.10. Nyt olikin ehkä koko viikon kohokohta, pieni karhunkierros, pituutta reilu kaksitoista kilometriä ja aikaa arvioitu kuluvaksi n. kuusi tuntia. Ja odotukset myös palkittiin, kun saavuimme jonkin ajan päästä Myllykoskelle, oli pauhua ja pauketta. Kaikki muut lähtivät kiertämään toiseen suuntaan kuin me, sillä näin muut välttivät melkein kolmensadan portaan loppunousun. Tosin kyllä siellä niitä portaita piisasi muutenkin. Hetin kun kuulin siellä infopisteestä, että kannatti kiertää noiden portaiden takia myötäpäivään, niin päätin, että kierämme vastapäivään.
Maisemaa piisasi ja matkanteon katkaisi aina vähän väliä kuvanottopaussi. Mutta kaikesta huolimatta etenimme kokoajan verkalleen etiäpäin ja saavuimme Jyrävälle viettämään hyvin ansaittua jalkojen lepuutusta.
Kämpällä oli yöpynyt joku nainen, päämääränään koko karhunkierros (80km). Ilmankos kuistilla olikin tyhjä jallu pullo. Koskelot uiskentelivat ja kisailivat alajuoksulla tyvenessä rantavedessä. Luonto huokui rauhaa ja raukeaa oloa.
Matka jatkui ja vastaan alkoi tulla toisia vaeltelijoita. Ensimmäisenä tuli joku ulkolainen heppu, pitäen yllä konosmaista kävelytahtia. Enhän tiennyt, että se oli ulkolainen, vasta kun sanoin sille kuuluvasti moi. Hää vastas, good morning, jumankauta, kello oli puoli yks, en mää mitään aamun alotusta toivottanu, got mooning, kielimuuri.
Tästä kun jatkoimme matkaa, niin vastaantulijoita alkoi olla enemmänkin ja lähestulkoon kaikki huomauttivat meille, että teillä on vielä lopussa melkoinen määrä portaita kiivettävänä. Ihan niinkun en olis sitä tietänyt, kai mää ny oon enenkin portaita kiivennyt.
Mikkelin miesten kanssa sitten paistettiin makkaraa Harrisuvannolla. Paikassa on paljon harjuksia vai mitä harreja ne nyt sitten olivatkaan ja yhden kalan sisältä on löydetty jopa 5000 toukkaa, että sellanen ahmatti. Miltähän sellainen kala olis maistunu, jos sen olis savustanut ja popsinut suurena herkkuna omaan toukkaiseen mahaansa.
No sitten se oli edessä, ne kauan kaivatut portaat. Niitä oli tarkalleen 252 kappaletta ja risat päälle. Biis of keik. Vastasi kapuamista kerrostalon kolmanteentoista kerrokseen. Olen aikonani kantanut työkseni huonekaluja ja kerran osui kohdalle sohva Kalevan torneihin, yhdenteentoista kerrokseen. Siitäkin selvisin hengissä.
Tämän jälkeen maasto tasoittui ja saavuimme Pyöreälammelle, jossa nautimme rauhaisan kahvihetken kuukkeleiden kurituksessa. Nehän söi vielä hätäisemmin leipää ja pullaa, kuin minä. Ja kyllä niillä on jonkinmoinen hinku lahoihin latvoihinkin.
Tästä sitten reilu pari kilsaa eteenpäin ja kierros oli lopussa. Se oli todella hieno kokemus ja hermo lepäsi koskien kuohussa ja lampien tyyneydessä. Edes Hellä ei kinannut koko reitin aikana ja niinpä sitten valmistinkin hänelle kämpillä maittavan pekoni,ceaser, kananmuna salaatin.
Ke. 9.10. Vaelluspäivästä tuli kosteahenkinen ja niinpä kastuimmekin aivan likomäriksi heti ensimmäisellä etapilla. Se suuntautui Kuusamon vesitropiikkiin. Toinen etappi oli Kahvila Herkkukeidas ja kolmas Kuusamon Juusto. Sitten suhautimme cittariin. Illaksi valitsin härkäruukku ainekset jotka tarjoilin riisi - kasvis pedillä. Ennen maittavaa illallista kävimme otamassa mittaa toisistamme, keilailun merkeissä. No entisenä SM tason keilaajana, voittajasta ei ollut epäselvyyttä.
To. 10.10. Lepopäivän jälkeen sitä sitten taas oli jaksavinaan vaikka mitä. Siispä suuntasimme kulkumme kohti Oulangan kansallispuistoa ja Kanjonin kurkkausta. Aistini olivat luonnon suhteen jälleen herkimmillään ja ei mennyt kauaa, kun pongasin jälleen yhden linnun puun oksalla. Laji jäi nyt hieman arvoitukseksi, mutta ilmeisesti kyseessä oli joku harvinaisempi laji Lapin metsissä.
Oheine koppelo oli tutumpi ja seurasi minua koko matkan ajan ja kesyyntyikin loppuajasta jo melko hyvin.
Saavuimme ensimmäisenä Kirkasvetisen lammen rannalle, jonka vesi tosiaan oli melkein yhtä vihreää, kuin Garda järvellä.
Vaellus jatkui yhtämittaisena nousuna ja laskuna. Olihan sitä tasaistakin vähän, mutta se oli pilattu ihmeellisillä kiven murikoilla ja paljaaksi kalutuilla juurakoilla. Kukahan niihinkin oli kengän pohjiaan niin kovin putsaillut.
No kaikki aherrus palkitaan enennenpitkää ja hetken kuluttua silmissä häämötti jo Savilammen autiotupa. Tykötarpeet esille ja nauttimaan Oulankajoen hiljaisesta liplatuksesta ja aromikkaasta kahvista, sekä herkullisista poronfile, kananmuna leivistä, minun tekemiä, muutenhan täällä olisi kuoltu nälkään, kun reppu olisi ollut täynnä jotain Juttasberg heinää ja rahkaa. No porot olisivat ainakin seuranneet meitä aktiivisesti.
Tauon loputtua jatkoimme matkaa ja tavoilemme uskollisina lähdimme väärään suuntaan. No minussahan heräsi tovin kuluttua piilossa olleet sissi vaistoni ja rupesin ihmettelemään, kun Savilampi oli väärällä puolella. Kysyinkin kilometrin jälkeen Hellältä, tietääkö se, miksei puissa ole enää meidän reitin vihreää laikkua. Ei tiennyt, joten otimme kartan ja käännyimme takaisin autiotuvalle, mistä löysimmekin sen takaa lähtevän vihreän reitin. Näin helppoa se on, kun osaa suunnistaa.
Kalastajat sanovat, että Ahti suo antejaan, mutta minun on kyllä sanottava, että Lapin taika antoi Helälle antejaan. Kuin taikaiskusta, sille ilmestyi leuan alle luomuimplantit. No nyt kun raavin päätäni tulee tikkuja sormiin ja kun raavin Hellää, jää kaarnaa kynnen alle.
Nyt oli sitten taivallettu noin yhdeksän kilometriä ja monoissa oli menohalut vielä vallan kovat, joten päätimme koukata Rupokiven luona, edestakaisin reilu kuusi kilometriä. Se osoitautui vähän enempi riippakiveksi, kun se ei tahtonut tulla näköpiiriin millään. Polku heilui maan ja taivaan välillä. Kivet, kannot kopsahteli jalkojen alla, mutta kiveä ei näkynyt missään, kunnes se vihdoin tipahti silmiemme eteen, muutaman portaan alapuolelamme.
Sitten olikin tauon paikka ja suuntasimme takaisinpäin, Vasaojan laavulle. Nuotio syttyi kovalla kokemuksella jo reilun puolen tunnin kuluttua ja Hellän hienoisella avustuksella. Kun jalat oli puhki ja makkaran grillaus venyi, niin taukokin rupesi venymään vähän ylipitkäksi, sillä matkaa autolle oli vielä useampi kilometri. Sinapit alahuulella ja makkaran kuoret poskella päätimme sännätä matkaan, ennenkuin pimeys tai karhut yllättäisivät meidät. Sillä Hellälle oli jälleen hiipinyt nallefobia hiustupsun alle. Se oli ihan varma, että otso hiipii kimpuumme heti seuraavan kuusen takaa ja selättää meidät. Sanoin sille, että eiköhän se nyt ole vain meikäläinen joka täällä selättelee sua. Ei se uskonut.
Päivän retki päättyi kaikesta huolimatta onnellisesti ja niinpä pääsimme seitsemän tunnin ja viidentoistakilometrin jälkeen ansaittuun iltaruokailuun. Hellä oli sopinut järjestelyt niin, että minä teen tämän ensimmäisen viikon kaikki ruuat ja se tekee seuraavan viikon, jos vielä olisimme täällä. Niinpä valmistin riistajauheliha pihvejä ja pippurikastiketta, ei puikula perunoilla, vaan van goghilla. Sekin oli yllättävän hyvää.
Pe. 11.10. Sitä oli sitten vuorossa viimeinen vaellus, onneksi ei ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä päivä oli pyhitetty Kiutaköngäälle ja vaellustahdiksi olimme sopineet verkaisen ja rauhaisan taaperruksen, koska maastokin oli enempi tasasista.
Ja niinhän siinä sitten kävi, kun vietimme ensimmäistä makkaran käristys paussia ja olin juuri saanut nuotion syttymään, niin sieltä puskista tulee ihan kuin muina miehinä pariskunta ja lausahtaa puolihuolimattomasti. " Ai täällä onkin jo nuotio valmiina". Oli kuitenkin kytänny puskissa, koska toi äijä saa ton tulen tehtyä. Tais kyllä tulla kylmä siä kykkiessä, sen verran siinä meikäläisellä taas tota aikaa vierähti, kun oli se sytytysneste kielettyjen aineiden listalla.
Kyllähän minä niitä ymmärsin, näitä nuotiopummeja, selvisi, että olivat kuinkas ollakkaan, Tampereelta. Olisin voinut vannoa, jotta tulivat Turusta. No ihan asiallinen ja mukava pariskunta, salarakkaita, sen verran sain udeltua siinä evästelyn lomassa. Kateeksi vähän kyllä kävi.
Eivät uskaltautuneet kuvaankaan, joten se oli varma merkki, että joron jäljillä oltiin. Tulihan sentään naisen käsi kuvaan, jos joku vaikka tunnistaisi tästä. Paikka oli Merenojan nuotiopaikka. Ja kuten huomaatte, kyllä nuotio palaa niin iloisesti, olen melkoinen kolkkapoika.
Tunti siinä vierähti ja meinasi mennä toinenkin, kun en saanut heti piipuani syttymään. Mutta matka jatkui kohti päämäärää, eli Könkään kuohuja. Ja kun sitä makkaraa piisasi, niin tein sielläkin sitten vanhalla rutiinilla nuotiotulet. Kuukkelit ja tiaiset tulivat taas vaihteeksi seuraksemme.
Viimeinen kilometri olikin sitten mystiikkaa täynnä. Bongasin matkan varrelta ihmeelisen luontokasvin.
Ja kun kävin tarpeillani, niin housuistani lehahti outo ja omituinen otus ilmoille. En tunnistanut luontokirjasta, enkä sukupuolitautien nettisivuilta.
Eikä tässä vielä kaikki. Aivan loppumetreillä Helläkin paukahti vielä valeraskaaksi. Ei tässä enää oikein uskonut mihinkään. Pelkäsin, että sehän pian synnyttää tähän perheeseen vielä toisenkin puupään, meikäläisen seuraksi.
Täytyy sanoa, jotain vanhaa laulua siteeraakseni, "Päivääkään en vaihatais pois".
Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja tässäkin tapauksessa se pitää paikkansa. Älkää ihmetelkö, jos tämä teksti on jälleen kerran sekavaa ja vaikeasti ymmärrettävää.
Ma. 7.10. Aamusta käytettiin heti pari tuntia, jotta pääsimme piipahtamaan Kuusamossa. Käytiin metsähallituksen infossa, Pentikin outlettu myymälässä ja Prismassa ostamassa kalaa, niin saan väsättyä kunnon keiton päivän päätteeksi.
Päivän vaellus aloitettiin Valkeisenvaaran reitillä, kunhan nyt ensin löysimme sen, koska halusimme aloittaa puolestavälin, kun sen lähtöpiste on hiihtostadionilla. Jätimme auton tienviereen ja suuntasimme metsään reput heiluen. Hetken päästä vastaan tuli jo neljän hengen porukka ja saimme vaihtaa kuulumisia. Sen jälkeen sitten tapasimme enää yhden miehen. Mutta poroja sitten tulikin vastaan tokka kaupalla. Hellä ihmetteli, kun se rykii ja rykii. Tuumasi vähän ajanpäästä, että mulkkukin sillä heiluu jalkovälissä niin kovin. Päätyi lopputulokseen, että se on kiimassa, hirvas meinaan. Totesin siihen, niinhän siinä tuppaa käymään, kun se vehje oikein kunnolla heilahtelee. Ovat kuulemma tässä tilassa agressiivisiä ja niiden lähelle menemistä ei suositella, en tosin tiennyt sitä vielä tässä vaiheessa.
Jätimme johtajan rykimään ja painuimme yskien eteenpäin, iltaa odotellessa. Luontokuvaajan vaistot herkistyivät hetkenpäästä ja sain tähtäimeen käpytikan, joka nakutti kelon latvassa, kuten kuvasta huomaatte.
Matka jatkui rauhallisin askelin ja hiljaisuuden vallitessa. Mitä nyt väliin kajautin ilmoille sulosäveliä, kuten " Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton". Hellä käski olla hiljaa, vaikka en laulanut omasta mielestäni niinkään kovaa.
Alkoi taukopaikan etsiskely. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska tehtyjä paikkoja ei ollut. Ohitimme yhden kelokasan, missä olisi ollut istumapaikkoja. Hellä kysyi, palaisimmekko siihen kasalle, mutta koska olimme menneet jo noin neljä metriä ohi, niin ilmoitin, takaisinpäin ei palata. Siispä jatkoimme matkaa ja päätimme pitää tauon seuraavien pitkoispuiden luona.
Siinä aikamme levättyä, päätimme jatkaa matkaa. No niinhän sitä sitten kävi, kun saimme sisäisen navigaattorin kohdalleen, olimme nauttineet eväämme parin sadan metrin päästä autostamme. Se oli suon toisella puolen, olisi näkynyt taukopaikalle, jos olisimme osanneet katsoa oikeaan suuntaan. Se vaellus loppui siihen, mutta matkaa oli kertynyt siltikin reilut neljä kilometriä. Päätimme ottaa uuden suunnan ja lähteä katsomaan Valtavaaran huiputusta.
Se alkoikin heti räväkästi 180 portaalla ja sen jälkeen luonnon portaita toinen mokoma. Ilmat tuli keuhkoista heti alkumatkasta, kaipasin niin Stockmannin liukuportaita. Reitti kulki ylös ja alas, kuin vuoristoradassa. Hiki virtasi ja puuskutus täytti vaaran huipun. Hätähän siinä sitten tuli kummallekkin. Minulle nälkä ja Hellälle kusi. Se hiipi puskaan, kun karhunpoika ja käski pitää vahtia. Minä siinä kuikuilin kuin paraskin väijjymies ja totesin. " Tuolla näkyis olevan laavu ja vessa". Hellä hiipi pusikosta housujaan nostellen.
Pohkeet paukkuen palailimme takaisin, koska emme olisi kerinneet kiertämään koko lenkkiä, mutta tässäkin oli ihan tarpeeksi, 5,2 km.
Ti. 8.10. Nyt olikin ehkä koko viikon kohokohta, pieni karhunkierros, pituutta reilu kaksitoista kilometriä ja aikaa arvioitu kuluvaksi n. kuusi tuntia. Ja odotukset myös palkittiin, kun saavuimme jonkin ajan päästä Myllykoskelle, oli pauhua ja pauketta. Kaikki muut lähtivät kiertämään toiseen suuntaan kuin me, sillä näin muut välttivät melkein kolmensadan portaan loppunousun. Tosin kyllä siellä niitä portaita piisasi muutenkin. Hetin kun kuulin siellä infopisteestä, että kannatti kiertää noiden portaiden takia myötäpäivään, niin päätin, että kierämme vastapäivään.
Maisemaa piisasi ja matkanteon katkaisi aina vähän väliä kuvanottopaussi. Mutta kaikesta huolimatta etenimme kokoajan verkalleen etiäpäin ja saavuimme Jyrävälle viettämään hyvin ansaittua jalkojen lepuutusta.
Kämpällä oli yöpynyt joku nainen, päämääränään koko karhunkierros (80km). Ilmankos kuistilla olikin tyhjä jallu pullo. Koskelot uiskentelivat ja kisailivat alajuoksulla tyvenessä rantavedessä. Luonto huokui rauhaa ja raukeaa oloa.
Matka jatkui ja vastaan alkoi tulla toisia vaeltelijoita. Ensimmäisenä tuli joku ulkolainen heppu, pitäen yllä konosmaista kävelytahtia. Enhän tiennyt, että se oli ulkolainen, vasta kun sanoin sille kuuluvasti moi. Hää vastas, good morning, jumankauta, kello oli puoli yks, en mää mitään aamun alotusta toivottanu, got mooning, kielimuuri.
Tästä kun jatkoimme matkaa, niin vastaantulijoita alkoi olla enemmänkin ja lähestulkoon kaikki huomauttivat meille, että teillä on vielä lopussa melkoinen määrä portaita kiivettävänä. Ihan niinkun en olis sitä tietänyt, kai mää ny oon enenkin portaita kiivennyt.
Mikkelin miesten kanssa sitten paistettiin makkaraa Harrisuvannolla. Paikassa on paljon harjuksia vai mitä harreja ne nyt sitten olivatkaan ja yhden kalan sisältä on löydetty jopa 5000 toukkaa, että sellanen ahmatti. Miltähän sellainen kala olis maistunu, jos sen olis savustanut ja popsinut suurena herkkuna omaan toukkaiseen mahaansa.
No sitten se oli edessä, ne kauan kaivatut portaat. Niitä oli tarkalleen 252 kappaletta ja risat päälle. Biis of keik. Vastasi kapuamista kerrostalon kolmanteentoista kerrokseen. Olen aikonani kantanut työkseni huonekaluja ja kerran osui kohdalle sohva Kalevan torneihin, yhdenteentoista kerrokseen. Siitäkin selvisin hengissä.
Tämän jälkeen maasto tasoittui ja saavuimme Pyöreälammelle, jossa nautimme rauhaisan kahvihetken kuukkeleiden kurituksessa. Nehän söi vielä hätäisemmin leipää ja pullaa, kuin minä. Ja kyllä niillä on jonkinmoinen hinku lahoihin latvoihinkin.
Tästä sitten reilu pari kilsaa eteenpäin ja kierros oli lopussa. Se oli todella hieno kokemus ja hermo lepäsi koskien kuohussa ja lampien tyyneydessä. Edes Hellä ei kinannut koko reitin aikana ja niinpä sitten valmistinkin hänelle kämpillä maittavan pekoni,ceaser, kananmuna salaatin.
Ke. 9.10. Vaelluspäivästä tuli kosteahenkinen ja niinpä kastuimmekin aivan likomäriksi heti ensimmäisellä etapilla. Se suuntautui Kuusamon vesitropiikkiin. Toinen etappi oli Kahvila Herkkukeidas ja kolmas Kuusamon Juusto. Sitten suhautimme cittariin. Illaksi valitsin härkäruukku ainekset jotka tarjoilin riisi - kasvis pedillä. Ennen maittavaa illallista kävimme otamassa mittaa toisistamme, keilailun merkeissä. No entisenä SM tason keilaajana, voittajasta ei ollut epäselvyyttä.
To. 10.10. Lepopäivän jälkeen sitä sitten taas oli jaksavinaan vaikka mitä. Siispä suuntasimme kulkumme kohti Oulangan kansallispuistoa ja Kanjonin kurkkausta. Aistini olivat luonnon suhteen jälleen herkimmillään ja ei mennyt kauaa, kun pongasin jälleen yhden linnun puun oksalla. Laji jäi nyt hieman arvoitukseksi, mutta ilmeisesti kyseessä oli joku harvinaisempi laji Lapin metsissä.
Oheine koppelo oli tutumpi ja seurasi minua koko matkan ajan ja kesyyntyikin loppuajasta jo melko hyvin.
Saavuimme ensimmäisenä Kirkasvetisen lammen rannalle, jonka vesi tosiaan oli melkein yhtä vihreää, kuin Garda järvellä.
Vaellus jatkui yhtämittaisena nousuna ja laskuna. Olihan sitä tasaistakin vähän, mutta se oli pilattu ihmeellisillä kiven murikoilla ja paljaaksi kalutuilla juurakoilla. Kukahan niihinkin oli kengän pohjiaan niin kovin putsaillut.
No kaikki aherrus palkitaan enennenpitkää ja hetken kuluttua silmissä häämötti jo Savilammen autiotupa. Tykötarpeet esille ja nauttimaan Oulankajoen hiljaisesta liplatuksesta ja aromikkaasta kahvista, sekä herkullisista poronfile, kananmuna leivistä, minun tekemiä, muutenhan täällä olisi kuoltu nälkään, kun reppu olisi ollut täynnä jotain Juttasberg heinää ja rahkaa. No porot olisivat ainakin seuranneet meitä aktiivisesti.
Tauon loputtua jatkoimme matkaa ja tavoilemme uskollisina lähdimme väärään suuntaan. No minussahan heräsi tovin kuluttua piilossa olleet sissi vaistoni ja rupesin ihmettelemään, kun Savilampi oli väärällä puolella. Kysyinkin kilometrin jälkeen Hellältä, tietääkö se, miksei puissa ole enää meidän reitin vihreää laikkua. Ei tiennyt, joten otimme kartan ja käännyimme takaisin autiotuvalle, mistä löysimmekin sen takaa lähtevän vihreän reitin. Näin helppoa se on, kun osaa suunnistaa.
Kalastajat sanovat, että Ahti suo antejaan, mutta minun on kyllä sanottava, että Lapin taika antoi Helälle antejaan. Kuin taikaiskusta, sille ilmestyi leuan alle luomuimplantit. No nyt kun raavin päätäni tulee tikkuja sormiin ja kun raavin Hellää, jää kaarnaa kynnen alle.
Nyt oli sitten taivallettu noin yhdeksän kilometriä ja monoissa oli menohalut vielä vallan kovat, joten päätimme koukata Rupokiven luona, edestakaisin reilu kuusi kilometriä. Se osoitautui vähän enempi riippakiveksi, kun se ei tahtonut tulla näköpiiriin millään. Polku heilui maan ja taivaan välillä. Kivet, kannot kopsahteli jalkojen alla, mutta kiveä ei näkynyt missään, kunnes se vihdoin tipahti silmiemme eteen, muutaman portaan alapuolelamme.
Sitten olikin tauon paikka ja suuntasimme takaisinpäin, Vasaojan laavulle. Nuotio syttyi kovalla kokemuksella jo reilun puolen tunnin kuluttua ja Hellän hienoisella avustuksella. Kun jalat oli puhki ja makkaran grillaus venyi, niin taukokin rupesi venymään vähän ylipitkäksi, sillä matkaa autolle oli vielä useampi kilometri. Sinapit alahuulella ja makkaran kuoret poskella päätimme sännätä matkaan, ennenkuin pimeys tai karhut yllättäisivät meidät. Sillä Hellälle oli jälleen hiipinyt nallefobia hiustupsun alle. Se oli ihan varma, että otso hiipii kimpuumme heti seuraavan kuusen takaa ja selättää meidät. Sanoin sille, että eiköhän se nyt ole vain meikäläinen joka täällä selättelee sua. Ei se uskonut.
Päivän retki päättyi kaikesta huolimatta onnellisesti ja niinpä pääsimme seitsemän tunnin ja viidentoistakilometrin jälkeen ansaittuun iltaruokailuun. Hellä oli sopinut järjestelyt niin, että minä teen tämän ensimmäisen viikon kaikki ruuat ja se tekee seuraavan viikon, jos vielä olisimme täällä. Niinpä valmistin riistajauheliha pihvejä ja pippurikastiketta, ei puikula perunoilla, vaan van goghilla. Sekin oli yllättävän hyvää.
Pe. 11.10. Sitä oli sitten vuorossa viimeinen vaellus, onneksi ei ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä päivä oli pyhitetty Kiutaköngäälle ja vaellustahdiksi olimme sopineet verkaisen ja rauhaisan taaperruksen, koska maastokin oli enempi tasasista.
Ja niinhän siinä sitten kävi, kun vietimme ensimmäistä makkaran käristys paussia ja olin juuri saanut nuotion syttymään, niin sieltä puskista tulee ihan kuin muina miehinä pariskunta ja lausahtaa puolihuolimattomasti. " Ai täällä onkin jo nuotio valmiina". Oli kuitenkin kytänny puskissa, koska toi äijä saa ton tulen tehtyä. Tais kyllä tulla kylmä siä kykkiessä, sen verran siinä meikäläisellä taas tota aikaa vierähti, kun oli se sytytysneste kielettyjen aineiden listalla.
Kyllähän minä niitä ymmärsin, näitä nuotiopummeja, selvisi, että olivat kuinkas ollakkaan, Tampereelta. Olisin voinut vannoa, jotta tulivat Turusta. No ihan asiallinen ja mukava pariskunta, salarakkaita, sen verran sain udeltua siinä evästelyn lomassa. Kateeksi vähän kyllä kävi.
Eivät uskaltautuneet kuvaankaan, joten se oli varma merkki, että joron jäljillä oltiin. Tulihan sentään naisen käsi kuvaan, jos joku vaikka tunnistaisi tästä. Paikka oli Merenojan nuotiopaikka. Ja kuten huomaatte, kyllä nuotio palaa niin iloisesti, olen melkoinen kolkkapoika.
Tunti siinä vierähti ja meinasi mennä toinenkin, kun en saanut heti piipuani syttymään. Mutta matka jatkui kohti päämäärää, eli Könkään kuohuja. Ja kun sitä makkaraa piisasi, niin tein sielläkin sitten vanhalla rutiinilla nuotiotulet. Kuukkelit ja tiaiset tulivat taas vaihteeksi seuraksemme.
Viimeinen kilometri olikin sitten mystiikkaa täynnä. Bongasin matkan varrelta ihmeelisen luontokasvin.
Ja kun kävin tarpeillani, niin housuistani lehahti outo ja omituinen otus ilmoille. En tunnistanut luontokirjasta, enkä sukupuolitautien nettisivuilta.
Eikä tässä vielä kaikki. Aivan loppumetreillä Helläkin paukahti vielä valeraskaaksi. Ei tässä enää oikein uskonut mihinkään. Pelkäsin, että sehän pian synnyttää tähän perheeseen vielä toisenkin puupään, meikäläisen seuraksi.
Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja tässäkin tapauksessa se pitää paikkansa. Älkää ihmetelkö, jos tämä teksti on jälleen kerran sekavaa ja vaikeasti ymmärrettävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti