Skarppaaja karppaa

No niin, en ole taas vähään aikaan kokeillutkaan mitään dieettiä, joten on jälleen aika aloittaa yhdellä. Se 5:2 meni ihan perseelleen ja paino alkoikin nousta, kun sen piti laskea. Mutta näinhän meille aina täällä käy, varsinkin minulle. Mutta tätä karppausta en ole kokeillut, siis tuumasta toimeen ja homma alulle. Kaikki sai alkunsa tällä viikolla, kun päätin yhtenä aamuna hypätä tohon vaaka pirulaiseen. Meinasin saman tein lentää persiilleni, lukeman ja ilmeisesti lievän takapainoisen vartalonikin johdosta. Voitteko kuvitella, se pirulainen ilmoitti lukemaksi tasan sata kiloa. Ei ole totta, näin hoikka poika ja lukemat sadassa. Jotta tämäkin tarina saisi kasvot, niin tässä ne nytten sitten on.

Tiedän, en ole mikään Richard Gere, ainakaan seksuaalisen suuntautumisen johdosta. Mutta ei tällä naamavärkillä kyllä mihinkään isompaan julkaisuun ole asiaa. Korkeintaan voisi käyttää jossain halko mainoksessa, sillä kuten huomaatte, naama ja kaula on yhtä leveät ja muistuttaa materiaaliltaan  sekä mitoiltaan standardia koivuhalkoa. Tämän naamakuvan Hellä suostui vielä ottamaan, mutta tätä toista ei. Sanoi katselleensa tätä kauhistusta niin kauan, että yhtään enempää ei voi sitä zuumata, joten täytyi homma suorittaa omin käsin.

Kyllähän se vähän Levin eturinnettä muistuttaa, mutta on turvamerkinnältään vieläkin mustempi, siis tosi jyrkkä. En tiedä näkyykö tuola navan seudulla ruusu, mutta jos näkyy, niin se onkin ainoa kaunis elementti tässä otoksessa.

Keskiviikko oli aloituspäivä ja nyt on jätetty leivät linnuille ja jauhot laitettu muiden suuhun. Leivoskelin korvikkeita kananmunasta, rahkasta, vehnänleseistä, pellavarouheesta ja kaiken maailman mantelijauheista. Lopputulos oli melkein aina yhtä hyvä. Coretex kengän pohjakin maistuisi varmaan paremmalta. Mutta kaikki suuret teot vaativat uhrauksia, niin myös tämä. Sokerin käyttö on pudotettu minimaaliseen. Ennen laitoin kahvimukiin noin neljä palaa tai kunnon suhauksen hienoa sokeria tai kaksikin suhausta, mutta nyt kahvin juonti on taantunut. Korvikkeeksi ostin Salesta Ex-tream cappucinoo, oli aika halpaakin, 2,99. Sitä nyt nautiskelen silloin tällöin. Sen verran tässäkin asiassa ote lipsuu, että lorautan siihen pintaan vain vähän tätä tälläistä kevyttä vaahtoa.

Älkää pelätkö, en tosiaankaan laita sitä kuin ihan vähän vaan ja se taitaa kaiketi olla aika vähäkalorista. Vaikka eihän karppauksessa lasketa niinkään kaloreita, vaan heitetään hytraatit mäkeen. No olohan on jo kuin sadantonnin keijukaisella ja homma etenee omalla painollaan. Laittakaapa kokemuksianne karpauksesta komentteihin. Kiitos.

Su.10.11 Päätin tossa vähän juhlistaa isänpäivän aattoa ja leipoilin lauantai iltana karppaajan pizzaa. No eihän siinä mikään muu muistuttanut pizzaa kuin sen nimi. Omatoimisesti lisäsin vielä mausteita, mutta maku oli yhtä tyhjän kanssa. On se mukava, kun näitä ohjeita poimii netistä, niin aina niissä lopussa lukee. Voi, että oli hyvää, söin heti koko pellillisen. Ei helvetti, jos totakin söis heti pellillisen, niin vatta ois sekasin paripäivää. Merkillinen tyyli kehua omia reseptejä tai tekemisiään. En itse ainakaan viittis leuhkia, "hei ostin puoli kiloo lenkkiä ja lämmitin sen mikrossa, laiton vähän emmentaalia päälle, jukra oli hyvää". Vaikka näin teenkin, siis syön noin.
Ei siinä mitään, kyllä nää karppaajien hytraatittomat leipäset aina tyhjää parempia on, kun en ole aamiaisella tottunut veteleen mitään munakokkelia. Mutta se on kyllä rehellisyyden nimissä sanottava, jauho kuuluu ihmisen elämään, yhtä lailla, kun karhu olut saunan kuistille. Ja voitte olla varmoja, kun mun painoni on itsenäisyyspäivään mennessä pudonnut sen 15 kg, niin vetelen heti paketin ruispaloja naamariin.

Miettikää, jos Pizzeria Napoli olis kolkyt vuotta sitten aloittanut tällä, niin se ei olis toiminut kun kolme viikkoa. Toi tumma reuna ei ole palanut, vaan johtuu taikinasta, jossa käytettiin pellavarouhetta, joka on ruskeaa.
Jos joku haluaa tätä tänään krapulaansa roskaruuan himoa taltuttamaan,( voin vannoa, että tämä on roskaruokaa), niin ei muuta kuin soitto tänne ja pistetään mopolähetti matkaan.
Iltapäivällä kävimme isäni luona juhlakahvilla, tyttäreni kera. Vein isäukolle ensimmäisen kerran isänpäiväpullon lahjaksi, Saarioisten kevyt sinaappisalaattikastike. Itse sain likoilta vähän paremman lahjan, Antti Heikkilän kirjan karppauksesta. Ne oli heti ajan tasalla ja lahja sen mukainen. Kyllä mun nyt kelpaa laihduttaa. Kertoilen sitten mitä kaikkia hyviä resptejä olen kokeillut.

19.1.2014. Niin se aika rientää. Ennen joulua iski näköjään syysväsymys ja nyt taitaa olla jo kevätväsymys. Ei ole juuri blokkailtu eikä joulun jälkeen kokkailtu. No uusi vuosi tuo uudet lupaukset, joten kai sitä täytyy tänne blokiinkin keskittyä hieman useammin. Laatu ei kyllä parane, joten olkaa huoleti.
Niin se toi karppauskin tuli ja meni. Painoni putosi kyllä loppiaiseen mennessä muutaman kilon, en tiedä minkä johdosta, mitään dieettiä ei kuulunut kuvaan. Taisin vain syödä vähemmän. Nyt en taas edes tiedä paljonko painan, saattaa olla, että se pirun perillinen vaaka, näyttä taas tasan sataa. Sou wot.
Joten tähän päätty karpaajan tarina ja koitan keksiä jonkun uuden ja mielenkiintoisemman aiheen, mistä kokata, eikun blokata. Siis tää oli sit tässä, häpy ent.

Ruletusta Rukalla

La. 5.10. Aamulla siinä heräilin jo hyvissä ajoin (4.30). Olihan mulla toki vielä pakkaamatta, joten aikaa kuluisi, ennenkuin pääsisin lähtemään. Meillä oli Hellän kanssa sovittu treffit Kuopiossa, heti kahden jäljestä. No ei siinä pakkaamisessa menny kun puoli tuntia, joten kuuntelin radiota ja luin lehteä. Kyllästyin kahdeksan aikaan ja päätin nostaa kytkintä. Mitäs minä kotona, tyhjä jääkaappi ja kauhee polte tien päälle.

Kuopiosta sitten suuntasimme kohti Rukaa puoli kolmelta. Kaistaviivat vilisi silmissä ja seitsemältä ilta pimeni vesisateen hyvällä avustuksella. Matkaa oli jäljellä vielä reilut sata kilsaa ja vieressäni alkoi olla pelokas matkaseuralainen. Hiljaa hän huokaa " mua pelottaa, mihin korpeen me ollaan menossa, eihän täällä ole muita kulkijoitakaan, jos siellä on karhuja heti pihassa". Näin se sitten alkoi tämä Kitusen Martin vaellusviikko, positiivisten tuulten puhallellessa.

Su. 6.10. Nyt sain jo aamulla nukuttua pitempään, heräsin vasta puolikuudelta. Vietin itselleni hyvin tyypillistä, rauhaisaa aamuaikaa.

Kun Hellä heräili siinä kahdeksan pintaan, niin nautimme aamupalan ja suuntasimme tutustumaan Rukankylään, siis hotellimiljööseen ja turisti rysiin.

Mutta nämä kuviot olikin sitten nähty pika pikaa ja suuntasimme kämpille, tein eväät, jonka jälkeen lähdimme kohti Riisitunturia. Tarkoituksemme oli vaeltaa ensialkuun vain pieni lämmittelylenkki, joten jalat ohjattiin helpolle Riisin rääpäisylle, 4,3km. Ja alussahan sitä sitten huomasi, että kyllä luonto on ihmeellinen. Samaistun heti, niinkutsuttuun "Tapion pöytään". Meissä on niin paljon samaa tämän kuusilajikkeen kanssa. Vai voitteko väittää vastaan.

Tunturi oli tosi kaunis ja minunkin buldokinsilmät lepäsivät sitä ihaillessa, olin myyty. Totesin, että kyllähän sitä voi vaeltaa muuallekkin, kuin ruokakauppaan tai lähipubiin. Tosin kyllähän meillä oli siis syötävää mukana, koska ilman sitä en tahdo oikein päästä eteenpäin. 

Kuten huomaatte, olen aivan omissa maailmoissani, kun kaivelen kiirellä eväitä esiin.

Reitillä tuli vastaan vaeltelijoita joka ikäryhmistä. Vanhimmat olivat jopa meitäkin vanhempia ja nuorin taapertaja hädin tuskin osasi kävellä.

Koska reitti oli niin lyhyt ja energiaa jäljellä, päätimme lähteä sitten majapaikastamme vielä illansuussa pienelle kävelylenkille. Katsoin kartasta, että Kalliolammen lenkki olisi sopiva ja se lähtisi heti S-marketin vierestä. Kai se lähtikin, vaan me vähän kuin eksyimme ja palasimme takaisin. Päätimmekin kiertää Talvijärven. Siellä sitten eksyimmekin lopussa ja päätimme palata kämpille, kun vielä löysimme sinne.

Päivä oli kaikesta huolimatta onnistunut ja olimmehan jo nähneet ukkometson, kolme teertä ja poroja. Sekä pupujussin, joka tuli seurakseni pihaan, kun olin vilvoittelemassa saunasta. Vaikka olimme vähän kuin erämaassa, niin ei siltä voinut välttyä, Tansii tähtien kanssa.Se helvetin aurinkokuningas laahusti jälleen tanssilattialla tähtien loisteessa, virne naamallaan, kalju kiiltäen meidän pirtin nurkassa olevassa taikalaatikossa. Respekti vaan. Riisitunturin innoistamana laitoin illalliseksi kanafileitä (- 30%) ja sitä riisiä, kermakastikkeella.

Ma. 7.10. Aamusta käytettiin heti pari tuntia, jotta pääsimme piipahtamaan Kuusamossa. Käytiin metsähallituksen infossa, Pentikin outlettu myymälässä ja Prismassa ostamassa kalaa, niin saan väsättyä kunnon keiton päivän päätteeksi.
Päivän vaellus aloitettiin Valkeisenvaaran reitillä, kunhan nyt ensin löysimme sen, koska halusimme aloittaa puolestavälin, kun sen lähtöpiste on hiihtostadionilla. Jätimme auton tienviereen ja suuntasimme metsään reput heiluen. Hetken päästä vastaan tuli jo neljän hengen porukka ja saimme vaihtaa kuulumisia. Sen jälkeen sitten tapasimme enää yhden miehen. Mutta poroja sitten tulikin vastaan tokka kaupalla. Hellä ihmetteli, kun se rykii ja rykii. Tuumasi vähän ajanpäästä, että mulkkukin sillä heiluu jalkovälissä niin kovin. Päätyi lopputulokseen, että se on kiimassa, hirvas meinaan. Totesin siihen, niinhän siinä tuppaa käymään, kun se vehje oikein kunnolla heilahtelee. Ovat kuulemma tässä tilassa agressiivisiä ja niiden lähelle menemistä ei suositella, en tosin tiennyt sitä vielä tässä vaiheessa.

Jätimme johtajan rykimään ja painuimme yskien eteenpäin, iltaa odotellessa. Luontokuvaajan vaistot herkistyivät hetkenpäästä ja sain tähtäimeen käpytikan, joka nakutti kelon latvassa, kuten kuvasta huomaatte.

                            Katsokaa tarkkaan ja kuvitelkaa loput.

Matka jatkui rauhallisin askelin ja hiljaisuuden vallitessa. Mitä nyt väliin kajautin ilmoille sulosäveliä, kuten " Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton". Hellä käski olla hiljaa, vaikka en laulanut omasta mielestäni niinkään kovaa.
Alkoi taukopaikan etsiskely. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska tehtyjä paikkoja ei ollut. Ohitimme yhden kelokasan, missä olisi ollut istumapaikkoja. Hellä kysyi, palaisimmekko siihen kasalle, mutta koska olimme menneet jo noin neljä metriä ohi, niin ilmoitin, takaisinpäin ei palata. Siispä jatkoimme matkaa ja päätimme pitää tauon seuraavien pitkoispuiden luona. 

Siinä aikamme levättyä, päätimme jatkaa matkaa. No niinhän sitä sitten kävi, kun saimme sisäisen navigaattorin kohdalleen, olimme nauttineet eväämme parin sadan metrin päästä autostamme. Se oli suon toisella puolen, olisi näkynyt taukopaikalle, jos olisimme osanneet katsoa oikeaan suuntaan. Se vaellus loppui siihen, mutta matkaa oli kertynyt siltikin reilut neljä kilometriä. Päätimme ottaa uuden suunnan ja lähteä katsomaan Valtavaaran huiputusta.
Se alkoikin heti räväkästi 180 portaalla ja sen jälkeen luonnon portaita toinen mokoma. Ilmat tuli keuhkoista heti alkumatkasta, kaipasin niin Stockmannin liukuportaita. Reitti kulki ylös ja alas, kuin vuoristoradassa. Hiki virtasi  ja puuskutus täytti vaaran huipun. Hätähän siinä sitten tuli kummallekkin. Minulle nälkä ja Hellälle kusi. Se hiipi puskaan, kun karhunpoika ja käski pitää vahtia. Minä siinä kuikuilin kuin paraskin väijjymies ja totesin. " Tuolla näkyis olevan laavu ja vessa". Hellä hiipi pusikosta housujaan nostellen.

Pohkeet paukkuen palailimme takaisin, koska emme olisi kerinneet kiertämään koko lenkkiä, mutta tässäkin oli ihan tarpeeksi, 5,2 km.

Ti. 8.10. Nyt olikin ehkä koko viikon kohokohta, pieni karhunkierros, pituutta reilu kaksitoista kilometriä ja aikaa arvioitu kuluvaksi n. kuusi tuntia. Ja odotukset myös palkittiin, kun saavuimme jonkin ajan päästä Myllykoskelle, oli pauhua ja pauketta. Kaikki muut lähtivät kiertämään toiseen suuntaan kuin me, sillä näin muut välttivät melkein kolmensadan portaan loppunousun. Tosin kyllä siellä niitä portaita piisasi muutenkin. Hetin kun kuulin siellä infopisteestä, että kannatti kiertää noiden portaiden takia myötäpäivään, niin päätin, että kierämme vastapäivään.

Maisemaa piisasi ja matkanteon katkaisi aina vähän väliä kuvanottopaussi. Mutta kaikesta huolimatta etenimme kokoajan verkalleen etiäpäin ja saavuimme Jyrävälle viettämään hyvin ansaittua jalkojen lepuutusta.

Kämpällä oli yöpynyt joku nainen, päämääränään koko karhunkierros (80km). Ilmankos kuistilla olikin tyhjä jallu pullo. Koskelot uiskentelivat ja kisailivat alajuoksulla tyvenessä rantavedessä. Luonto huokui rauhaa ja raukeaa oloa.
Matka jatkui ja vastaan alkoi tulla toisia vaeltelijoita. Ensimmäisenä tuli joku ulkolainen heppu, pitäen yllä konosmaista kävelytahtia. Enhän tiennyt, että se oli ulkolainen, vasta kun sanoin sille kuuluvasti moi. Hää vastas, good morning, jumankauta, kello oli puoli yks, en mää mitään aamun alotusta toivottanu, got mooning, kielimuuri.
Tästä kun jatkoimme matkaa, niin vastaantulijoita alkoi olla enemmänkin ja lähestulkoon kaikki huomauttivat meille, että teillä on vielä lopussa melkoinen määrä portaita kiivettävänä. Ihan niinkun en olis sitä tietänyt, kai mää ny oon enenkin portaita kiivennyt.
Mikkelin miesten kanssa sitten paistettiin makkaraa Harrisuvannolla. Paikassa on paljon harjuksia vai mitä harreja ne nyt sitten olivatkaan ja yhden kalan sisältä on löydetty jopa 5000 toukkaa, että sellanen ahmatti. Miltähän sellainen kala olis maistunu, jos sen olis savustanut ja popsinut suurena herkkuna omaan toukkaiseen mahaansa.
No sitten se oli edessä, ne kauan kaivatut portaat. Niitä oli tarkalleen 252 kappaletta ja risat päälle. Biis of keik. Vastasi kapuamista kerrostalon kolmanteentoista kerrokseen. Olen aikonani kantanut työkseni huonekaluja ja kerran osui kohdalle sohva Kalevan torneihin, yhdenteentoista kerrokseen. Siitäkin selvisin hengissä.

Tämän jälkeen maasto tasoittui ja saavuimme Pyöreälammelle, jossa nautimme rauhaisan kahvihetken kuukkeleiden kurituksessa. Nehän söi vielä hätäisemmin leipää ja pullaa, kuin minä. Ja kyllä niillä on jonkinmoinen hinku lahoihin latvoihinkin.

Tästä sitten reilu pari kilsaa eteenpäin ja kierros oli lopussa. Se oli todella hieno kokemus ja hermo lepäsi koskien kuohussa ja lampien tyyneydessä. Edes Hellä ei kinannut koko reitin aikana ja niinpä sitten valmistinkin hänelle kämpillä maittavan pekoni,ceaser, kananmuna salaatin.

Ke. 9.10. Vaelluspäivästä tuli kosteahenkinen ja niinpä kastuimmekin aivan likomäriksi heti ensimmäisellä etapilla. Se suuntautui Kuusamon vesitropiikkiin. Toinen etappi oli Kahvila Herkkukeidas ja kolmas Kuusamon Juusto. Sitten suhautimme cittariin. Illaksi valitsin härkäruukku ainekset jotka tarjoilin riisi - kasvis pedillä. Ennen maittavaa illallista kävimme otamassa mittaa toisistamme, keilailun merkeissä. No entisenä SM tason keilaajana, voittajasta ei ollut epäselvyyttä.

To. 10.10. Lepopäivän jälkeen sitä sitten taas oli jaksavinaan vaikka mitä. Siispä suuntasimme kulkumme kohti Oulangan kansallispuistoa ja Kanjonin kurkkausta. Aistini olivat luonnon suhteen jälleen herkimmillään ja ei mennyt kauaa, kun pongasin jälleen yhden linnun puun oksalla. Laji jäi nyt hieman arvoitukseksi, mutta ilmeisesti kyseessä oli joku harvinaisempi laji Lapin metsissä.

Oheine koppelo oli tutumpi ja seurasi minua koko matkan ajan ja kesyyntyikin loppuajasta jo melko hyvin.

Saavuimme ensimmäisenä Kirkasvetisen lammen rannalle, jonka vesi tosiaan oli melkein yhtä vihreää, kuin Garda järvellä.

Vaellus jatkui yhtämittaisena nousuna ja laskuna. Olihan sitä tasaistakin vähän, mutta se oli pilattu ihmeellisillä kiven murikoilla ja paljaaksi kalutuilla juurakoilla. Kukahan niihinkin oli kengän pohjiaan niin kovin putsaillut.
No kaikki aherrus palkitaan enennenpitkää ja hetken kuluttua silmissä häämötti jo Savilammen autiotupa. Tykötarpeet esille ja nauttimaan Oulankajoen hiljaisesta liplatuksesta ja aromikkaasta kahvista, sekä herkullisista poronfile, kananmuna leivistä, minun tekemiä, muutenhan täällä olisi kuoltu nälkään, kun reppu olisi ollut täynnä jotain Juttasberg heinää ja rahkaa. No porot olisivat ainakin seuranneet meitä aktiivisesti.

Tauon loputtua jatkoimme matkaa ja tavoilemme uskollisina lähdimme väärään suuntaan. No minussahan heräsi tovin kuluttua piilossa olleet sissi vaistoni ja rupesin ihmettelemään, kun Savilampi oli väärällä puolella. Kysyinkin kilometrin jälkeen Hellältä, tietääkö se, miksei puissa ole enää meidän reitin vihreää laikkua. Ei tiennyt, joten otimme kartan ja käännyimme takaisin autiotuvalle, mistä löysimmekin sen takaa lähtevän vihreän reitin. Näin helppoa se on, kun osaa suunnistaa.
Kalastajat sanovat, että Ahti suo antejaan, mutta minun on kyllä sanottava, että Lapin taika antoi Helälle antejaan. Kuin taikaiskusta, sille ilmestyi leuan alle luomuimplantit. No nyt kun raavin päätäni tulee tikkuja sormiin ja kun raavin Hellää, jää kaarnaa kynnen alle.

Nyt oli sitten taivallettu noin yhdeksän kilometriä ja monoissa oli menohalut vielä vallan kovat, joten päätimme koukata Rupokiven luona, edestakaisin reilu kuusi kilometriä. Se osoitautui vähän enempi riippakiveksi, kun se ei tahtonut tulla näköpiiriin millään. Polku heilui maan ja taivaan välillä. Kivet, kannot kopsahteli jalkojen alla, mutta kiveä ei näkynyt missään, kunnes se vihdoin tipahti silmiemme eteen, muutaman portaan alapuolelamme.

Sitten olikin tauon paikka ja suuntasimme takaisinpäin, Vasaojan laavulle. Nuotio syttyi kovalla kokemuksella jo reilun puolen tunnin kuluttua ja Hellän hienoisella avustuksella. Kun jalat oli puhki ja makkaran grillaus venyi, niin taukokin rupesi venymään vähän ylipitkäksi, sillä matkaa autolle oli vielä useampi kilometri. Sinapit alahuulella ja makkaran kuoret poskella päätimme sännätä matkaan, ennenkuin pimeys tai karhut yllättäisivät meidät. Sillä Hellälle oli jälleen hiipinyt nallefobia hiustupsun alle. Se oli ihan varma, että otso hiipii kimpuumme heti seuraavan kuusen takaa ja selättää meidät. Sanoin sille, että eiköhän se nyt ole vain meikäläinen joka täällä selättelee sua. Ei se uskonut.
Päivän retki päättyi kaikesta huolimatta onnellisesti ja niinpä pääsimme seitsemän tunnin ja viidentoistakilometrin jälkeen ansaittuun iltaruokailuun. Hellä oli sopinut järjestelyt niin, että minä teen tämän ensimmäisen viikon kaikki ruuat ja se tekee seuraavan viikon, jos vielä olisimme täällä. Niinpä valmistin riistajauheliha pihvejä ja pippurikastiketta, ei puikula perunoilla, vaan van goghilla. Sekin oli yllättävän hyvää.

Pe. 11.10. Sitä oli sitten vuorossa viimeinen vaellus, onneksi ei ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä päivä oli pyhitetty Kiutaköngäälle ja vaellustahdiksi olimme sopineet verkaisen ja rauhaisan taaperruksen, koska maastokin oli enempi tasasista.
Ja niinhän siinä sitten kävi, kun vietimme ensimmäistä makkaran käristys paussia ja olin juuri saanut nuotion syttymään, niin sieltä puskista tulee ihan kuin muina miehinä pariskunta ja lausahtaa puolihuolimattomasti. " Ai täällä onkin jo nuotio valmiina". Oli kuitenkin kytänny puskissa, koska toi äijä saa ton tulen tehtyä. Tais kyllä tulla kylmä siä kykkiessä, sen verran siinä meikäläisellä taas tota aikaa vierähti, kun oli se sytytysneste kielettyjen aineiden listalla.
Kyllähän minä niitä ymmärsin, näitä nuotiopummeja, selvisi, että olivat kuinkas ollakkaan, Tampereelta. Olisin voinut vannoa, jotta tulivat Turusta. No ihan asiallinen ja mukava pariskunta, salarakkaita, sen verran sain udeltua siinä evästelyn lomassa. Kateeksi vähän kyllä kävi.

Eivät uskaltautuneet kuvaankaan, joten se oli varma merkki, että joron jäljillä oltiin. Tulihan sentään naisen käsi kuvaan, jos joku vaikka  tunnistaisi tästä. Paikka oli Merenojan nuotiopaikka. Ja kuten huomaatte, kyllä nuotio palaa niin iloisesti, olen melkoinen kolkkapoika.
Tunti siinä vierähti ja meinasi mennä toinenkin, kun en saanut heti piipuani syttymään. Mutta matka jatkui kohti päämäärää, eli Könkään kuohuja. Ja kun sitä makkaraa piisasi, niin tein sielläkin sitten vanhalla rutiinilla nuotiotulet. Kuukkelit ja tiaiset tulivat taas vaihteeksi seuraksemme.

Viimeinen kilometri olikin sitten mystiikkaa täynnä. Bongasin matkan varrelta ihmeelisen luontokasvin.

Ja kun kävin tarpeillani, niin housuistani lehahti outo ja omituinen otus ilmoille. En tunnistanut luontokirjasta, enkä sukupuolitautien nettisivuilta.

Eikä tässä vielä kaikki. Aivan loppumetreillä Helläkin paukahti vielä valeraskaaksi. Ei tässä enää oikein uskonut mihinkään. Pelkäsin, että sehän pian synnyttää tähän perheeseen vielä toisenkin puupään, meikäläisen seuraksi.

Täytyy sanoa, jotain vanhaa laulua siteeraakseni, "Päivääkään en vaihatais pois".
Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja tässäkin tapauksessa se pitää paikkansa. Älkää ihmetelkö, jos tämä teksti on jälleen kerran sekavaa ja vaikeasti ymmärrettävää.

Kuka vei tyttäreni

Nyt se sitten tapahtui 31.8. lauantaina. Viimeinen päivä monessakin mielessä.Tyttäreni viimeinen päivä tamperelaisena, vävyn kohdalla se nyt ei riipaissut kamalasti, hänhän on turkulainen. Ja turkulainen ei voi, ei pysty eikä hyväksytä tamperelaisksi.

Aamulla sitten lähdin fillaroimaan kohti Tasannetta,kun kerta oli pyydetty kauniisti muuttoapua. Silloinhan osataan olla mukavia, kun pyydellään pikku palveluksia tai jotain muuta mukavaa puuhastelua, jaa taisin kyllä itse tarjoitua, niin sinne Turun päähän, ei kelvannut, mutta sillä olisin halunnut, kun olisin saanut tulla junalla takaisin Tampereelle. Mutta ei se mitään, minullahan on kyllä kokemusta tästä muuttohommastakin. On sitä jokunen mööpeli tullut kannettua. Voin sanoa, että homma on ihan takalistosta.

Ensimmäisenä kysyin tyttäreltäni, että kai kahvinkeitin on saatavilla, jotta saadaan muuttokahvit. Ei ollut, vävy oli piilottanut sen johonkin laatikkoon aamulla. No kyselin varovasti muusta tarjottavasta, kun oli se kuskikin tulossa auton kera sieltä. No oli siis vichyä, juomallahan sitä pärjää.

Muuttoauto peruutteli pihaan yhdentoista maissa. Vävyn kaveri oli hommannut sen Turusta, ei luottaneet tamperelaisiin firmoihin. No kuski kun hyppäsi hytistä, niin pitihän sitä kysyä heti, jotta ihanko oot turkulaisia?. Vastaus oli selkeä, ikävä kyllä. Oli asennetta, tiesin, että tulisimme hyvin toimeen.

Homma lähti käyntiin ja vichyä juotiin homman lomassa ja olihan siinä suffeleita. Eikä siinä kauaa mennyt kun kontti oli lastattu ja laiva oli valmis lähtemään. Vävy meinas jäädä tänne odottelemaan kunnes tyttäreni olisi siivonnut huushollin ja hakenut koirat meiltä ja sitten ajaneet yhdessä Turkuun. No sanoin sille, että eiköhän siellä Turun päässä olisi tarvetta hetimiten kantomiehelle, varsinkin asianosaiselle. Se usko ja pomppi hyttiin, ihme se usko. Alko oppiin just kun muutti pois.

Minä siitä sitten hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan kotia kohti. Poikkesi heti lähimpään kahvilaan kahveelle. Kaupan kautta kurvasin hakemaan vielä eväät, niin sain tehtyä muuttosapuskat.

Nyt se sitten oli todellisuutta. Tytär ja koirat katosivat varsinaiseen suomeen ja vävy. Haikeuden vallassa sitten päätimme Hellän kanssa mennä kaupungille vähän ankeutta pakoon. Sillä siellähän oli venetsialaiset. Mistähän sekin on nimensä saanut. Jos täällä kesä vetää viimeisiä, niin mitä tekemistä venetsialaisilla on sen asian kanssa. Perinne kuulemma rannikolla. Kyllä sen ymmärtää, siellähän ne kaikki suomenruotsalaiset asustaa, ovat kaiketi tän keksineet. Vajoaisivat mereen, niinkuin kunnon venetsialaisten kuuluukin, pikkuhiljaa.

Kyllähän se sitten vähän tuskaa helpottikin, kun menimme ensin ta paskoille ravintola insestiin, vai miten se meni. Hyvää oli, mutta liian vähän. Tytärkin soitti jo äitille. Hyvin oli kaikki mennyt, vävy oli juuri syömässä muuttoporukan kanssa jossain kapakissa. Ei huomannut että yksi nälkäinen muuttomies oli unohtunut Tampereelle.

Siitä sitten lähdemme katsomaan Laukontorille ilotulitusta ja kuuntelemaan Pink Floitia. Joku bändi soitti sitä niinkuin hardcoverina, mutta vähän liian hiljaa. Voitteko muuten kuvitella, tälläinen rauhallinen koko perheen tilaisuus ja poliiseja hilluu joka puolella. Poliisiveneen tykö tulee vielä yks konsta vesiskootterilla jotkut laskettelulasit päässä, on kun mustanaamio. Kaiken kukkuraks palokunnan vene kelluu suvannossa kuus palomiestä kyydissä. Katasrohvin aineet ilmassa. Niin ja tällä välin tietysti kaikki värin muutoksen ihollaan kokeneet ihmiset hakkaavat yölenkillä olevia mummoja, ryöstävät kioskeja ja raiskaavat naisia, kun virkavalta katselee ilotulitusta, ei oo resursseja.

Niin sitä sitten tämäkin päivä saatiin päätökseen ja lähdimme Hellän kanssa vielä rakkauskahville, kun kerta kojut olivat nyt auki näin iltamyöhällä. Vieressä kärys wokkipannu pyttipannulla ja toisella puolen tsig tsang tsuing ruokaa itämaisesti. Kulttuurit kohtasivat.

Voitteko kuvitella, meille menee viimeinen bussi lauantaina kello 22.25. Siitä tietää, että täällä ei asu muita kun nivelrikkosia, eläkeikää lähentyviä monivamma asukkaita.

Viisikymppisen viisu

Rupesi tämä ikäkysymys hieman nyt rassaamaan. Ei oikein voi välttyä ajatukselta, että tulee 56 mittariin. siis joskus, kohta tai siis, mutta kun se tulee, niin silloin sitten lähennellään jo kuuttakymmentä. Ei jukranpuu voi olla totta. Siis minä, näin nuorekas kaveri muka kohta kuusikymmentä. No nyt on siis vielä puimatta asia, miltä tuntuu, kun on yli viisikymmentä, hieman yli.
Yksi päälimmäisenä oleva asia, mistä huomaa, että on päälle viisikymen vuotias, kun kaiken maailman dieetit alkaa kiinnostaa aina vaan enemmän. Niinkuin tämä 5:2, onko järkee. Onhan sitä jo tähän ikään huomannut, että kokeilee mitä tahansa ihmedieettiä, niin aina vain lihoo ja lihoo. Vaikka syön vähemmän kuin nuorempana, ainakin omasta mielestäni, niin vaan lihon ja lihon. 
Sitten toi harrastuspuoli. Olen kyllä aina harrastanut jotain ja pääasiassa ne on ollut urheilu sellaisia. On ollut lentopalloa, jääkiekkoa, jalkapalloa, hiihtoa, keilailua ja sulkapalloa, mikä oli tosi mukava ja samalla tosi rankka laji. Moni luulee, että se on samanlaista kuin mökkisulkapallo, ei ooo. Niin kyllähän sitä voisi vieläkin harrastaa, mutta pallon poimiminen kentältä on jo paljon vaikeampaa, kuin itse pelaaminen. 

Tilalle on tullut kyllä pyöräily ja onhan se toki kanssa mukavaa, kuten varmaan huomaattekin ja kilometrejä on tullut ja lisää tulee. Mutta, mutta siinäkin on yksi huono puoli. Aina joku, tai oikeastaan kaikki menee mun ohi. No ei sekään näillä vuosilla enää paljon päähän ota.
Kävi tässä muuten jokunen päivä sitten, kun olin pyörälenkillä. Takana oli vähän reilu kolkyt kilsaa ja olin juuri noussut Jyväskyläntien rampilta ylös, Olkahisten sillalle. Rehellisesti sanottuna ryynipussini jäi johonkin satulan väliin ja nipisti ilkeästi. Hiljensin vauhtia ja korjailin vähän peräpukamakannatintani toiseen asentoon. No siitä suhahti sellanen melkein parikytä vuotta nuorempi kaveri ohitseni. En tiedä mikä minuun oikein meni, mutta nyt en sitten ihan sulattanut tätä ohitusta. Taisi olla syynä vastustajan varustus. Niken pyöräilyshortsit, sit on it, kypärä kiilsi, se on kyllä fiksua, minulla ei ole, oikeat pyöräilykengät, virvoitusjuomanapavyölaukku ja sitten tää ihme feikki mainospyöräilypaita, kun jollain Luuis Armsrtongilla.

Määhän sitten lähdin perään veren maku suussa, koska tapanani on hieman ampua yli. Huomasin, että sain sen heti kiinni ensimmäisessä ylämäessä. Siinä sitten paineltiin peräkanaa kun mummoankat ja se vilkas vähän ajan kuluttua olkansa yli, kuka on takana. Pelästy varmaan, kun huomasi, että siellähän on se äijänkäppänä, jonka oli juuri ohittanut. Meikäläinen kiskoo siinä risa T-paita, roksit, sekä tyylikkäät perunnannostoshortisit jalassa pisteenä iiin päällä. 

Matka jatku tasatahtiin ja Kumpulan Siwan jälkeen se vähän niinkuin antoi tietä, en ottanu. Hiljensin ja jatkoin peesissä, se on kevyempää. Asfaltti rullasi alamme ja Linnainmaan Prisma lähenee. Sitä ennen oli sellainen suoran poikanen ja sitten se lähti. Periks ei anneta on mottoni ja suoran päässä pieni ylämäki ja olin taas mainospaidassa kiinni. Oli muuten mukava tunne, vanha äijä leikkii hengellään. Liikenne valot mentiin kateudesta vihreillä aalloilla ja sitten se moukka teki ratkaisevan liikkeen, mihin en enää viitsinyt vastata, Se meni tien toiselle puolelle. Onneksi, olin ihan puhki.
Kaiketi tälläinenkin asia kuuluu tähän ikään, en siis tarkoita tätä kilvanajoa, vaan kun luulee itsestään liikoja. Jos on tälläinen pyöräily harrastus, niin on niinkuin tietäisi siitä kaiken ja ikävystyttää kaikki sukulaiset ja tuttavat näillä omilla jutuillaan.
Sitten on tää ulkonäkö ja terveys kysymys. Ummetusta ja hiusten lähtöähän se elämä rupeaa olemaan. Ei voi puhua enää mitään hiusten kampaamisesta, se on hiusten asettelua. Terveys reistaa, selkää särkee. Ramppaat lekurilla, kiropraktikolla, vaihdat patjaa, kokeilet erikoiskenkiä ja roikut pää alaspäin, ei auta.  Täytyis enemminkin mennä terapeutille. Pillereitä on sitten joka lähtöön. Lääkekaappi on täydempi kuin baarikaappi. Tosin se oli jo nuorempanakin melko tyhjä. Sitten tota flunssaa on ihme kyllä harvemmin, mutta joka paikkaa kolottaa silti vaan.
Tietokonehan kuuluu tietysti nykypäivään ja senhän meikäläinenkin toki hallitsee. Sitä en kyllä ymmärrä, kun nykyään tulee aina vaan enemmän ihme postipaketteja noudettavaksi. On lautassarjaa, kirjaa, Cd:tä ja partakoneen teriä, joita mulla on nin paljon, että piisaa vielä lastenlapsillekkin, jos niitä joskus tulee ja ne on poikia. 
Tietokoneen myötä on noussut esiin myös tämä moraalikysymys. Tuntuu, että yhteiskunnassa moraali on laskenut. On väkivaltaa ja seksiä. Itsellänikin käy väliin, että kone heilahtaa jollekkin hardcore sivuille. Tää seksi on muutenkin ihmeellinen asia. Ennen kun sitä harrasti, niin se kesti koko yön. Mutta nykyään, se vie koko yön, jos sitä joskus harrastaa.

Mutta ei tässä nyt suremaan ruveta. Elämä rullaa eteenpäin, ainakin vielä. Ja olenhan toki oppinut tässä vuosien varrella kärsivällisemmäksi. Mutta en toki niin kärsivälliseksi, etten hermostuisi vaimoni odotteluun. Ja sekin on kylmä totuus, että lapseni tienaavat enemmän kuin minä. Lopuksi sitten lopullinen fakta. Aina kun suunnittelen tai sovin jotain etukäteen, niin lauseen loppuun on lisättävä, "JOS HYVIN KÄY".

Pyöräilykoulu

Niin ajattelin lähteä pienelle aamupäivän pyörälenkille 13.8. käydä Kangasalan torilla kahvilla ja tulla takaisin. No siinä kun poljeskelin takatietä kohti Kangasalaa ja pyörä rullasi niin kevyesti tuli mieleen, että voisi tehdä pitemmänkin lenkin. Hylkäsin ajatuksen torilla kahvittelusta ja suuntasin kohti Kaivantoa ja Vehoniemen kahviota. Ajattelin, että hengähdän kahvin ja munkin kera ja suunittelen reitin uudestaan.

Mieleeni hiipikin ajatus, että josko sitä sitten vaikka Pälkäneelle asti. Ja sinne mieleni sopukoihin tuo ajatus jäi niin pysyvästi, että hyppäsin melkein saman tein ratsuni selkään ja jatkoin matkaa. Tauko kesti vajaat kymmenen minuuttia.

Vanha tie oli mukavan vaihteleva, eikä mäet olleet mitään isoja vaan sai loikoottaa ihan kevyesti. Matka taittui, mutta sen verran piti pysähtyä, että päästin tankista sinne kondensoituneen "veden" pois. 

Matkalle osui oikein tilataidetta, ei tosin niin kauheasti meikäläisen silmää hivelevää. Kun ei ollut ns. näköispatsas, appiukkonihan on evp maanviljelijä.

Sitten koitti Pälkäneen keskusta ja poikkesin S-marketista hakemaan evästä. Reppuun tuli puolilitraa jaffaa, kaksi riisipiirakkaa ja kolme lakupötköä. Sillä olin vakaasti päättänyt, että samaa latua on niin yksitoikkoista polkea takaisin, on mukavampi mennä uusia maisemia kohti. Joten seuraava suunta oli Valkeakoski.

Siitä sitten suunta kohti Lahdentietä ja katsomaan mistä se Valkeakosken tienhaara tulee vastaan. Ja kun se muutaman tovin jälkeen pätkähti silmieni eteen, niin meinasi kyllä pikku rusakko hiipiä pöksyyn, sillä en ollut varma paljonko sieltä Koskista tosiaan oli matkaa vielä kotiin.

Tästä se sitten alkoi välitien polkeminen kohti seuraavaa määränpäätä. Mutta hätiä mitiä, olihan mulla evästä. Reilu vartti oli kulunut ja tulee eteen sitten sellainen voimankoitos. Alkaa ylämäki ja tien varella näkyy hiekoituslaatikoita tasaisin välimatkoin, joten mäellä on mittaa. Syanidihapothan sitä sujahti jalkoihin, mutta kun olen niin pirun kankea mies, päätin, että pyörän selästä en kävelemään nouse. Olen myös itsepäinen. Takatukka hiestä märkänä saavutan vihdoin lakipisteen ja alkaa loiva tasainen lasku, ihanaa, jonka jälkeen tulikin ylämäki, vähemmän ihanaa.

Vihdoin määränpää häämöttää ja Valkeakoski avautuu silmieni eteen. Ennenkuin syöksyn keskustan humuun, horaisen eväät ja pidän kuuden minuutin tauon.

Vanhanajan matonpesupaikka

Sääksmäensilta pienoiskoossa

Jollain on varaa pitää pientä höyrylaivaa kotipirtin laiturissa

Kuten huomaatte alkoi taivaalle kerääntyä pikkuhiljaa aika uhkaavan näköisiä pilviä. Ja kymmenen minuutin kuluttua taivas repesi ja jouduin hakeutumaan sateensuojaan. Pakollista taukoa kesti parikymmentä minuuttia, jonka ajan hyödynsin minulle niin rakkaassa Siwassa. Ostin siis vielä toisenkin puolikkaan limsapullon ja Suffelin. Ja siitä energiaa saaneena suuntasin kulkuni ulostuloväylälle, vanhalle kolmostielle.

Ja kylttihän kertoi korutonta kieltään, biis of geik. Ei auttanut kun laitaa pedaalit työasentoon ja alkaa polkeminen, se oli vähän kuin ois soittanut Aleksanterin kirkon urkuja. Tosin en kyllä ole ikinä soittanut minkään kirkon urkuja, vain viimeistä viulua. Aurinko paistoi ja matka maistui. Mutta sitten iski armoton kahvihampaan yläjuuren kolotus. Ei hätää, taivaanlahjana edessäni siintää kaukana horisontissa pieni kuplan oloinen muovikasa, muille tiedoksi, se oli vanha Gulfin asema ja aikoinaan kova juttu.

Täytyy sanoa, että täällä nautitun kahvin jälkeen, en ollut varma, täytyykö pohjaventiili avata jossain vaiheessa loppumatkaa. Mutta siitä sai sitä kofeiiniä, jolla minuun ei ole mitään vaikutusta. Se ei piristä, eikä saa minua tarmokkaammaksi kuin olenkaan. 

Matka oli niin sanotusti voiton puolella ja vähän enne Ideaparkkia vedin viimeisen lakupötkön kukoistavaan kumpuuni ja katselin huolestuneena taivaalle. Eikä luonto armahtanut, vaan sade alkoi vähän ennen Kuljua ja jouduin piipahtelemaan välillä pysäkkikatoksissa, tarkistamassa Paunulaisen aikatauluja.

Kun sitten kotipolku alkoi häämöttää oli tunne oikeastaan aika mukava. Päivän työ oli tehty, 100 km ja se oli hoitunut kuusi tuntia satulassa istuen, n. tunti kului muutamaan taukoon. Innoissani sitten otin vielä loppukirin ja kurvasin pihaan, enkä huomannut mutkan jälkeen olevaa pylvästä, ding dong ja se oli siinä.

No uusia pyöriä saa kaupasta, jos vain on rahaa. En tiedä, onko tyttärelläni vielä sellainen potkulauta, täytyy kysyä.

Eikä tässä oikeastaan voi muuta todeta, kuin lainata sitä kuuluisaa vanhaa sanontaa, mikä tässä tapauksessa osuu kuin nenä (perä)päähän:

........reissu, mutta tulipahan tehtyä.