Pyöräilykoulu

Niin ajattelin lähteä pienelle aamupäivän pyörälenkille 13.8. käydä Kangasalan torilla kahvilla ja tulla takaisin. No siinä kun poljeskelin takatietä kohti Kangasalaa ja pyörä rullasi niin kevyesti tuli mieleen, että voisi tehdä pitemmänkin lenkin. Hylkäsin ajatuksen torilla kahvittelusta ja suuntasin kohti Kaivantoa ja Vehoniemen kahviota. Ajattelin, että hengähdän kahvin ja munkin kera ja suunittelen reitin uudestaan.

Mieleeni hiipikin ajatus, että josko sitä sitten vaikka Pälkäneelle asti. Ja sinne mieleni sopukoihin tuo ajatus jäi niin pysyvästi, että hyppäsin melkein saman tein ratsuni selkään ja jatkoin matkaa. Tauko kesti vajaat kymmenen minuuttia.

Vanha tie oli mukavan vaihteleva, eikä mäet olleet mitään isoja vaan sai loikoottaa ihan kevyesti. Matka taittui, mutta sen verran piti pysähtyä, että päästin tankista sinne kondensoituneen "veden" pois. 

Matkalle osui oikein tilataidetta, ei tosin niin kauheasti meikäläisen silmää hivelevää. Kun ei ollut ns. näköispatsas, appiukkonihan on evp maanviljelijä.

Sitten koitti Pälkäneen keskusta ja poikkesin S-marketista hakemaan evästä. Reppuun tuli puolilitraa jaffaa, kaksi riisipiirakkaa ja kolme lakupötköä. Sillä olin vakaasti päättänyt, että samaa latua on niin yksitoikkoista polkea takaisin, on mukavampi mennä uusia maisemia kohti. Joten seuraava suunta oli Valkeakoski.

Siitä sitten suunta kohti Lahdentietä ja katsomaan mistä se Valkeakosken tienhaara tulee vastaan. Ja kun se muutaman tovin jälkeen pätkähti silmieni eteen, niin meinasi kyllä pikku rusakko hiipiä pöksyyn, sillä en ollut varma paljonko sieltä Koskista tosiaan oli matkaa vielä kotiin.

Tästä se sitten alkoi välitien polkeminen kohti seuraavaa määränpäätä. Mutta hätiä mitiä, olihan mulla evästä. Reilu vartti oli kulunut ja tulee eteen sitten sellainen voimankoitos. Alkaa ylämäki ja tien varella näkyy hiekoituslaatikoita tasaisin välimatkoin, joten mäellä on mittaa. Syanidihapothan sitä sujahti jalkoihin, mutta kun olen niin pirun kankea mies, päätin, että pyörän selästä en kävelemään nouse. Olen myös itsepäinen. Takatukka hiestä märkänä saavutan vihdoin lakipisteen ja alkaa loiva tasainen lasku, ihanaa, jonka jälkeen tulikin ylämäki, vähemmän ihanaa.

Vihdoin määränpää häämöttää ja Valkeakoski avautuu silmieni eteen. Ennenkuin syöksyn keskustan humuun, horaisen eväät ja pidän kuuden minuutin tauon.

Vanhanajan matonpesupaikka

Sääksmäensilta pienoiskoossa

Jollain on varaa pitää pientä höyrylaivaa kotipirtin laiturissa

Kuten huomaatte alkoi taivaalle kerääntyä pikkuhiljaa aika uhkaavan näköisiä pilviä. Ja kymmenen minuutin kuluttua taivas repesi ja jouduin hakeutumaan sateensuojaan. Pakollista taukoa kesti parikymmentä minuuttia, jonka ajan hyödynsin minulle niin rakkaassa Siwassa. Ostin siis vielä toisenkin puolikkaan limsapullon ja Suffelin. Ja siitä energiaa saaneena suuntasin kulkuni ulostuloväylälle, vanhalle kolmostielle.

Ja kylttihän kertoi korutonta kieltään, biis of geik. Ei auttanut kun laitaa pedaalit työasentoon ja alkaa polkeminen, se oli vähän kuin ois soittanut Aleksanterin kirkon urkuja. Tosin en kyllä ole ikinä soittanut minkään kirkon urkuja, vain viimeistä viulua. Aurinko paistoi ja matka maistui. Mutta sitten iski armoton kahvihampaan yläjuuren kolotus. Ei hätää, taivaanlahjana edessäni siintää kaukana horisontissa pieni kuplan oloinen muovikasa, muille tiedoksi, se oli vanha Gulfin asema ja aikoinaan kova juttu.

Täytyy sanoa, että täällä nautitun kahvin jälkeen, en ollut varma, täytyykö pohjaventiili avata jossain vaiheessa loppumatkaa. Mutta siitä sai sitä kofeiiniä, jolla minuun ei ole mitään vaikutusta. Se ei piristä, eikä saa minua tarmokkaammaksi kuin olenkaan. 

Matka oli niin sanotusti voiton puolella ja vähän enne Ideaparkkia vedin viimeisen lakupötkön kukoistavaan kumpuuni ja katselin huolestuneena taivaalle. Eikä luonto armahtanut, vaan sade alkoi vähän ennen Kuljua ja jouduin piipahtelemaan välillä pysäkkikatoksissa, tarkistamassa Paunulaisen aikatauluja.

Kun sitten kotipolku alkoi häämöttää oli tunne oikeastaan aika mukava. Päivän työ oli tehty, 100 km ja se oli hoitunut kuusi tuntia satulassa istuen, n. tunti kului muutamaan taukoon. Innoissani sitten otin vielä loppukirin ja kurvasin pihaan, enkä huomannut mutkan jälkeen olevaa pylvästä, ding dong ja se oli siinä.

No uusia pyöriä saa kaupasta, jos vain on rahaa. En tiedä, onko tyttärelläni vielä sellainen potkulauta, täytyy kysyä.

Eikä tässä oikeastaan voi muuta todeta, kuin lainata sitä kuuluisaa vanhaa sanontaa, mikä tässä tapauksessa osuu kuin nenä (perä)päähän:

........reissu, mutta tulipahan tehtyä.