Valituksien kautta voittoon.

En yleensä ole kova valittamaan, mutta voi olla, että iän myötä sekin tauti on pahenemaan päin. Eikä valittamisessa sinänsä ole mitään pahaa, jos se on asiallista. Itsestäni en kyllä mene tässäkään asiassa takuuseen. Ja kyllähän valittaminen kehittää myös palvelua ja muutakin, jos vaan kohde ottaa siitä opikseen.

Kaikesta huolimatta haluan purkaa itseäni näin blogin välityksellä. Tapahtumat ajoittuvat viime viikkoon, kun oli vielä teatterikesä, sekin taitaa olla jo aikansa elänyt. Samoja juttuja samalla kaavalla, ei ole tullut mitään uutta ja repäisevää. Esityksiä esityksen perään, no nehän tietysti kuuluu teatteriin, mutta ei ihmiset jaksa niin paljon pelkkää vuoropuhelua. Joka kerta hehkutetaan tapahtumien yötä, nyt se on paremminkin tapahtumattomien yö. Ohjelmalehtinen on täynnä kaikkien kirjakauppojen esiintyviä kirjailijoita, jotka myyvät syksyn tuotantoa. On tulennielijää Hämeenpuisto väärällään. Me niellään mökillä piippuseuran saunotellessa joka lauantai sitä tulta. Mutta me uskalletaan yskiä.

Mutta ei mennä tapahtumien edelle. Aloitin päiväni jälleen rakkaimpani kanssa. Survaisin jalkoväliini oman kultani, polkukoneen ja painuin paanalle. Päivä oli lämmin, liian lämmin, on se kumma kun ei voi olla sellaista tasaisen lämmintä päivää, ei kylmä, ei hiki. Niin päivä oli torstai, sekin vähän kumma päivä, ei viikonloppu, just ollu keskiviikko, mutta torstai, kai se on välipäivä, mutta olkoon.

Siis suuntasin Tamperelaisessa olleen jutun innoittamana kulkuni uittotunneliin Pispalaan. Jutussa kehuttiin viihtyisää kahvilaa ja kuinka paikalla käy paljon ihmisiä katsomassa tätä kuuluisaa tunnelia, millä ei koskaan tehty mitään, muuta, kun saatiin poltettua yksi kaunis kirkko. Piti aloittaman tukinuitto, mutta uittotunnelista ei mennyt muuta läpi, kuin tulitikkuja ja nekin työmiesten housun taskuissa. Tukin tukkia ei vaihtanut järveä. Keksittiin, että autollahan niitä tukkeja voi kuljettaa.

Nyt paikka on herätetty henkiin kaupungin toimesta ja siihen on käytetty 50,000 ekee. En kyllä ymmärrä mihin ne rahat on saatu käytettyä. Tunneli oli jo  valmiiksi tehty, siis vain porteista aukaistiin lukot. Pohjalle on heitetty vähän sahanpuruja valtuutettujen päästä, niin kosteimmat paikat on melkein kuivia. Paikalla oli jo liittymä Paasikiventieltä ja kahvila yrittäjä toi itse kioskinsa paikalle. Yksityinen kuljetusyrittäjä siirtää veneet järvestä toiseen euroja vastaan. Joten mihin ne riihikuivat setelit tarvittiin, butjettiin.

    Paikalla on siis muistomerkki tästä surullisen kuuluisasta episodista.

Mutta minä poika sitten syöksyin surutta tunneliin, no tunnelissa olin toki ollut monasti ennenkin, umpi.

Niin enpä oikeistaan tiedä, jos ne rahat onkin menneet tämän alueen oheispalvelujen kehittämiseen. Niitä tuntui olevan kyllä ihan mukavasti saatavilla, joten vedän takaisin valitukseni rahojen turhasta käytöstä.

Paikalle on tehty viihtyisä hiekkaranta, soutelu mahdollisuuksin. Tosin hiekan joukossa näytti olevan aikalailla kiviä, joten heräsi epäilys, että rantahan on ollut jo olemassa, mutta vain vähän piilossa.

Pelastusrenkaan on oltava uusi, koska sitä ei oltu vielä heitetty järveen valmiiksi odottamaan hukkuvaa ja siinä ei ollut krahvitheja eikä puukon repimiä jälkiä.

Paikalla on grillaus mahdollisuus, jos ei halua käyttää kioskin palveluja, omat tulitukit toki mukaan ja puut tai hiilet.

Hädän hetkellä, jos se sattuu yllättämään rillimakkaroiden jälkeen, niin paikalla on moternit saniteettitilat. Vettä riittää huuhteluun aina Ruovedelle asti. Ja huomatkaa mikä parhainta, ovi ei ole lukossa, vaan käymälä on käytössä.

Niin ja paikalla on siis kioski, ei muuta vikaa kuin hinta ja laatu. Kahvikuppi ja pulla 3,50€. En ymmärrä jos maksan kahvikupista, tai tässä tapauksessa pahvimukista, niin saan vaan puolikuppia ja jos maksan pullasta, niin en odota, että sillä pullalla sattui juuri tänään olemaan viiskytvuotis juhlat. Muuta en uskaltanutkaan ostaa, kahvi ja kämmenenkokonen lätty 5€. Taitaa jäähallissakin kiekkoklatiaattorit laittaa ylämummoon isommalla lätyllä.

No se oli tämä päivätapahtuma, joten on aika siirtyä iltamenoihin. Eihän ne sitten alkaneet sen paremmin. Olimme päättäneet mennä myös emännän kanssa tähän tapahtumien yöhön ja meillä oli treffit Laukontorilla. Eikä se meikäläisen pikeepaita sitten ollut täysin lyönnissä, oli pesussa jäänyt nöyhtää ja minä tomppeli olin vetänyt paidan päälleni. Joten epäsiistin oloisena päätimme siltikin mennä Sokokseen salaatille. Ja kuinka kävikään, tilasin fetajuustosalaatin, johon olisi oikein kuulunut sellainen unkarinkastike. Ei ollut nyt. Minä poikkean ensimmäisen kerran kyseiseen paikkaan ja niiden tähän vartavasten tarkoitettu kastike on loppu. Kyllä oli kylmää kyytiä ja meni fiilikset.

Sitten poikkeamme Keskustorille, eurooppalaiselle torille. Samat kojut ja myyjät vuodesta toiseen. Aluksi oli jotain uutuuden viehätystä, nyt ei sitäkään.Tuotteet samoja, hinnat yhtä korkeita ja tyyli samaa. Paikka vaihtuu, keväällä Hämeenpuistossa, syksyllä torilla. Jukranpuu, meillä on vieläkin sitä kivikovaa parmesanjuustoa, jota ostimme melkein kilon vuonna 2010, maku voimistuu ja pinta kovenee, tarvii nykyään siivuttaa jo moottorisahalla. 

Siitä sitten suuntaamme Laikun lavalle ja ajattelemme, että eiköhän tästä meno parane, koska siellä pitäisi olla oikein swingitanssi esityksiä. Kovana tanssimiehenä olin aivan täpinöissäni ja kuinkas meille kävikään. Yksi keskenkasvuinen pari ja pari muuta heiluu aina vähän aikaa. Sitten kuulutetaan hennolla piipityksellä kuin kanarialintu orhen ja lattian välistä : "Nyt saa yleisö tanssia kans, kaikki mukaan." Yleisön joukosta nousee muutama pari uskaliaasti lavalle, eikä kukaan huomaa, että nehän on kaikki saman tanssiseuran jäseniä. Kyllä meitä taas kusetettiin.

No eihän se nyt enää huonommin voi mennä joten siirrymme Laukontorille kuuntelemaan Jouni Kerosta ja Johanna Depressiivistä. Kyllä Jouni poika lauloi komiasti ja kovaa, soitti hienosti kitaraa, sen osaan sanoa vanhana kitarisanistinä. Mutta Jossu, se istu siinä pallilla ja piipitti kun Laikunlavan juontaja. Ääntä olisi kaiketi ollut, ei nyt vaan tullut.
Sitten tulee lavalle hirmuiset hinkkaavat pinkit hinkit lauluyhtye. Siinä ne hymisee ja inisee kuin hyttyset suviyössä. Valittelee kun ei ole äänentoistolaitteita. Siinä ne oli selän takana, olis kysynyt Keroselta saako lainata, varmaan olis saanut. Kipaleet oli hyvin sanoitettuja, sillä meitä miehiä pilkattiin oikein olan ja hinkin takaa. Olis vaan lausunut ne kuuluvalla äänellä ja jättänyt hoilaamisen sikseen.
Lopuksi siirryimme vielä parisataa metriä rannan suunnassa eteenpäin. Siellä oli viihtyisä vanhan rekan peräkärry laitettu esiintymislavaksi. Juuri tullu varmaan rehunajosta kun oli niin likaisen näköinenkin. Siellä hanuristi vetelee sulosäveliä ja vanha mummeli laulee kukikkaassa kesämekossa Lapin taikaa. Olikin kuulemma Kaija Pohjola, tosi tosi entinen tankokuninkatar. Eikä ne esiintyjät siitä nuorentuneet ainakaan, koska sitten tuli Perä-Teiskon mieslaulajat, taisikin olla niitten kärry ja kruununa nuoruutensa huipulla Matti Heinivaho. Kyllä siinä torilla sellaista rollaatorin rytinää oli, että katsoimme saaneemme jo tarpeeksi tästä tapahtumien yöstä ja lähdimme kotiin, ennenkuin taksijonot tulisivat liian pitkiksi. Olimme kotona vartin yli kahdeksan, joten olihan yö. Tyttäremme ristikin tämän alku yön / illan tapahtumaksi.
Mutta ei tässä tällä erää tämän kummempaa, vaan päätän tämän positiivisen kirjoitukseni tähän.