Soitteli tossa päivänä muutamana entinen työkaverini. Niin minullahan on niitä entisiä työkavereita melkoinen joukko. Onhan toki niitä entisiä työpaikkojakin melkoinen joukko. Mutta nyt kyllä taas kaivattaisiin uusia työpaikkoja ja työkavereita. Ei se mitään, yleensä kun nämä entiset työkaverit soittaa, niin niillähän on kyllä tarjota, ihmekyllä jonkin näköistä työtä. Mutta siitä työstä ei tahdo taas sitten näkyä mitään kädessä, muuta kuin rakot.
Itseni kun jo voin luokitella omalla tavalla vanhan kansan mieheksi, niin eihän minulle ole vieras käsitys talkootkaan. Ja kyllä sitä henkeä on ylläpidettävä, joten raha olkoon sivuseikka. Yleensä puhutaan, että pidetään talkoot ja silloin on sellainen käsitys, että tulee muitakin. No meikäläinen kun menee talkoisiin, ei sinne halua kaiketi tulla kukaan muu, vaan olen vain minä ja isäntä. Onhan siinäkin kahden hengen porukka. Ei tarvitse ainakaan töniä muita edestä pois työn tuaksinassa.
No tämä ent. työkaverini soitteli jo aikaisemminkin hommiin ja olisi oikein korvannutkin minulle työstä palkan, mutta meikäläisen tuurilla olin silloin Madeira viinin ryystäjäisissä siellä autiolla saarella. Sanoi, että ei se haittaa, eiköhän he saa muurin tehtyä ihan porukan voimalla, sehän on vaan kivien latomista. Sitähän se tosiaan on.
Joten soitteli sitten uudestaan viime viikolla ja kertoi, että ei se nyt onnistunutkaan ihan tosta vaan. Täällä olis sitä muuria ladottavana edelleen. Sanoi vielä, että ei se ihan köykästä hommaa olekkaan. Ajattelin jotta se nyt melkoinen itkumuuri on kun ei valmistu kahdessa viikossakaan, joten lupauduin apujoukoksi tai siis se muu joukko oli jo kyllästynyt.
Joop lainatakseni laulun sanoja, "kun aamu vähän valkeni, niin miun naamain vähän kalpeni ku ..." Ainahan se sitten aamulla nukuttais makoisasti, kun on luvannut epätoivoissaan vaikka mitä, niin nytkin. Olisin mielelläni käännellyt kylkeä, mutta nyt se vaan oli tästäkin untuva pesästä noustava.
Löysin tuolta kuvistani oikein kunnon talkooporukasta kuvia. Otin kuvan mökillä. Muurahaiset taapertaa koivun runkoa ylös ja alas. Ei keksitty minkä takia. Jos joku osaa selittää moista ilmiötä, niin otan mielelläni selityksiä vastaan kommentit palstalla.
Edellisenä iltana olin jo kaivellut haalarini esille tuolta jostain komeron perä nurkasta. Luulinkin jo silloin kuukausi sitten, että ne voisi kaiketi polttaa. Onneksi en polttanut. Annoin niiden roikkua yön yli, niin oli mukavampi lähteä hommiin prässit suorana. Kun olin sumpit hörinyt, istuin vielä puhujapöntölle miettimään päivän stratekinaa.
No niin siitä sitten suuntasin kohti kivierämaata ja ilmakin oli sopivasti sellainen helteisen puoleinen. Ilmasta ei koskaan parane valittaa ulkohommissa, silloin kun aurinko paistaa eikä sada. Vaikka kieltämättä tulee raikas sade mieleen, kun hiki valuu persvaosta pitkin kalsareita ja samalla tyhjästä otsalohkosta virtaa Tonava hiljainen.
Piha näytti tyypilliseltä pihakivityömaalta. Kiviä, hiekkakasoja, rautaa ja muuta rompetta siellä sun täällä.
Ja eihän siinä muu auttanut kun ruveta hommiin, että saadaan Kiinan muuri valmiiksi. Meitä heilui siinä sitten kaksi aivan eri luonteista miestä. Isäntä on tarkka ja jämpti, auringosta seuraava, minä taas suurpiirteinen ulkohuusin maalaaja. Kaikki synkkas kyllä yhteen ihan hyvin huumorin voimalla ja kerroksia tuli pikkuhiljaa lisää. Sanan säilä ja vit.....lu lensi aivan kun vanhoina huonoina aikoina, kun ajoimme kumpikin yövuoroa Vantaalle, silloin oli kännykkä välissä. Nyt teimme sitä samaa naamasta naamaan, facekuupissa.
Välillä juotiin, ei alkthoolia, sillä parini on raitis, vaan kivesvettä ja jahfiinaa. Rasselituppoihin kuivattiin hikeä ja asenneltiin kiviä. Homma rupesi hieman hidastumaan, sillä muurista tuli 1,5 m korkea ja kivien nostelu vaati jo vähän voimaakin. Muuri koostu kahdesta eri kivestä, isompi painaa 25 kg ja pienempi, perhonen vain 7 kg.
Joten voitte kuvitella, miksi minua ei ole ikinä kiinostanut maksulliset kuntosalit. Sitä paitsi siellä hilluu meikäläistä paljon hoikempiä steroiidi pusseja naama virneessä ja chigiitta lahkeessa, niin ainakin luulen. Mene sinne sitten punnertaa kahtakymmentä eri laitetta, kun karvanen nahkapussi on koko ajan tiellä, vattanahka pingottuneena kuin kitaran kieli.
Koska periksi ei anneta, niin muurikin rupesi saamaan lakikorkeutensa. Siinä välillä anoppikin poikkesi työmaalla ihastelemassa aikaansaannoksia. Ymmärsin heti miksi muuri oli 150 cm korkea, anoppi oli ollut mittatikkuna. Täytyy sanoa ihan aikuisten oikeesti, että muuri on omakotitalon pihaan niin massiivinen, että en ole koskaan vastaavaa ollut tekemässä. Siitä ei puuttunut muuta kuin ampumaluukut itään päin. Vielä kun reiät valetaan täyteen betonia, niin se ei kaadu edes Ossi Runne vainaan trumpetin töräykselläkään, niinkuin joku Jerikon vastaa luhistu.
Sitten siinä hörästiin kunnon kahveet ja kakut helttaan ja painuttiin kotiin nuolemaan haavoja. Kuten ehkä kuvista huomaatte on muuri melko massiivinen. Sillä on mittaa metreissä n. 30 m. Joten niin sitä saatiin hautaan taas yksi päivä elämästä ja päästään aloittamaan uutta, toivottavasti vähän löysempää.
Tästä se alkaa
Ja jatkuu.
Yli puolenvälin etappi.
Ja tänne se vihdoin päättyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti