OPELIX

No niin maanantaina sitä sitten koitti jälleen rakkaan Ooppelini kohtalon päivä. Edessä oli vuotuinen lääkärintarkastus. Virallinen päivähän oli jälleen lipsahtanut yli, kuten tavallista, mutta eipä se ollut enenkään toimintaa haitannut, mitä nyt kerran lähti kilvet poliisien matkaan, silti Opelix tuli kotiin ihan mukisematta, ilman kilpiäkin. Vanhaa autoahan on turha käyttää enakkoon missään "katsastus huollossa", sillä samat viat se katsastusmies ilmoittaa konttorilla, kuin jossain korjaamossakin. Ja aina olen luottanut siihen, että kyllä niitä  vikoja piisaa, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta.

Olen tässäkin hommassa siirtynyt nörttiaikaan ja tilasin netistä kontrollin heti maanantaiaamulle, näin säästin heti kättelyssä jo kolme ekee. Niinpä suuntasin kulkuni kymmeneksi Hervannan katsastusasemalle.

Ja pitihän se arvata, kun vuoroni tuli, niin kuskin pukille hyppäsi sellainen tyypillinen maanantaiaamun tuppisuu mörökölli. Morjesti sentään. Ja ei muuta kun pukille, siis jarrudynamoon. Enhän niistä luvuista mitään ymmärtänyt, eikä tää liuhuletti mitään kertonut. Vastasi sentään, kun kysyin,että oliko jarrut kunnossa? Joo. Sitten pihalle kiemurtelemaan ja koitin jotain keskustella, meni yksinpuheluksi, joten ajattelin pitää turpani kiinni turhista turinoista. Sitten kysyin siltä, samalla kun se teki lukkojarrutuksen, voisinko saada tiedon paljonko tällä romulla on ajettu, kun ei matkamittari näy. Se äity oikein puheleen, voi olla. Sitten se kiinnitti huomiota abs merkkivaloon kun se palo. Sanoin, että se on aina palanut. Se sano, abs ei toimi. Jumankauta tää kottero on mennyt viitenä vuonna läpi, vaikka se valo on palanut, eikä jarrut oo toiminu määräysten mukaisesti.

Valojen suuntaus katsottin jollain taikalaatikolla. Jeppe sano, että toinen valohan näyttää taivaaseen. Ihmettelin kovasti ja sanoin poliisiin huutaneen ratsiassa sen näyttävän päin helvettiä. Sitten siirryttiin päästömittaukseen. Kierrokset käskettiin pitää 2500 ja määhän pirin. Äijä seisoo vieressä eikä pukise puupennin vertaa. Meikäläisen kulumalla kyllästettyä varvasta särkee ja painan kaasua kaasun perään. Siinä sitten Ooppeli hyrisi, hyrisemistään ja mää odotin jalka kaasulla. Joo, ajetaan nosturille, päästöt ei oo kunnossa.
Tein työtä käskettyä ja ajoin nosturille. Kysyin jäänkö autoon vai? Se on sun asias. Joo, tulin pois ja menin hallin toiseen nurkkaan toilailemaan, meillä ei oikein synkannut.
Aikansa siellä alustalla kolisteltuaan, laski auton alas ja rupes paineleen älykonettaan. Aattelin uskaltaakohan se puhua mulle kaikista vioista vai esittääkö asiansa viittomakielellä. Puhu se vähän, koiranluu uusiks ja abs jarrut, sekä päästöt kuntoon. Anto paperit mulle ja aukas oven. Ajoin helmeni pihalle ja katsoin papereita. Jumalauta se oli antanu mulle ajoaikaa oikein ruhtinaallisesti, seuraavan päivän iltaan klo 18. Perskaus, aattelin samantein lähtee rengasmatkalle yläsavoon. Yks päivä ja siinä oli viellä teksti, saa ajaa korjaamolle ja sieltä pois. Eikä muuten kertonut mulle auton kilometri lukemaa, kyllä mää mieleni pahoitin.
Onneksi on toisenlaisiakin firmoja, joten ajoin samantein Hervannan autohuoltoon. Siellä oli vähän niinkuin tuttuja kavereita. Ihmetteli ajoajan lyhyyttä, mutta otti homman hoitoon hetimiten. 

Ja sinne se sitten jäi mun kulkupelini hoitoon. Mutta kuis kävikään, ei mennyt kauaa, kun sieltä jo soitettiin, että auto olis sitten noudettavissa ja katsastus kunnossa. Nyt tietysti joku muukin autofriikki kuin minä, haluaa tietää mitä sille tehtiin. Tässähän se sitten on tehdyt työt jotta auto oli liikennekelpoinen: Pyörintänopeusanturit vaihdettiin etu vasen ja oikea, sekä takaoikea ja hammaskehä. Päästöt saatiin kuriin vaihtamalla keski pakoputki ja koiranluu uusittiin. Ja kaupantekijäisiks oli laitettu auton lukitusjärjestelmä kuntoon, joten nyt saan sitten auton ovetkin lukkoon, ettei kukaan hullu varasta sitä. Lupasin sitten hakea sen murheen kryynini heti aamulla ja toimitin sen kiukuttelu konttorille, josta leima heltisi heilauttamalla.
Nyt voin jälleen ajella iloisesti hymyillen kohti uusia seikkailuja. Ei haittaa enää mikään muu kuin korvan vierestä kuuluva suhina ja helvetinmoinen veto pääkoppaan, mutta se ei ole muulle liikenteelle vaarallista.

Viikonloppuna Tinkaamassa

No tulihan sitä tinkattua lauantai aamusta sunnuntai iltaan. Alennusta en saanut, mutta jonkinlaisen ylennyksen, koiran omistajalta. Lähtivät viikonlopuksi reissuun ja lupasin pitää Tinkasta sen aikaa huolta. No ilohan oli minun puolellani, kun sain vaihteeksi taas elää koiranelämää. Sukumme pikku riiviö koirat, kun ovat siellä Turussa, niin niiden hoitoon ei meikäläistä enää tarvita. No Tinkan kanssa tämäkin puoli tuli korjattua ja neiti asteli meille varhain lauantai aamuna. Ilman suurempia seromonioita otin koiran hoteisiini ja veljeni avovaimoineen pääsi lähtemään Porvooseen. Ikävähän siinä ensin Tinkalle tuli ja hää asettui eteiseen oven pieleen odottamaan, josko se emäntä vaan hämäs ja tulee kohta takaisin.

Kyllähän sitä sitten päästiin ihan normaaliin olotilaan ja suurin ikävä katosi, kun ruvettiin vähän touhuamaan. Pallo ja frisbee ovat Tinkan lempi leluja. Fresbeetä ei heitelty, kun ei ollut paikkaa missä olisi saanut vapaana juosta, mutta pallo sai kyytiä sisällä ja ulkona, takapihalla.

                Ensin tutkailtiin, miltä se takapiha oikein näyttää.

Sitten rupesikin jo kiinnostamaan, jotta mitäs hyvää se isäntä on oikein keittänyt. Jaa, hernekeittoo, ei ollut oikein koiruuden mieleen, joten annoin sitten pelkkää kinkkua, kun ei oikein muu tuntunut maistuvan. Vaikka jälkiruuaksi oli lättyjä, niin ei Tinka ainakaan osoittautunut minkään makean ystäväksi, sillä juuri leivottu pullakaan ei hävinnyt kuonon alta, vaikka kuinka yritin tarjota.
Koska Tinka on kova tyttö ulkoilemaan, niin tutustutin sen kumpanakin päivänä Hallilan lähiympäristöön. Lenkkejä tehtiin kolmesti päivässä, kaksi puolentoistatunnin treeniä ja viimeksi tunnin lenkki, ennen yöpuulle menoa.

Jalkapallo sai aina kyytiä, kun tulimme ulkoa tai kun Tinka suostui jotain syömään. Se ilmeisesti purki makupalojen tuoman ylimääräisen energian pallon peluuseen. Ja ilmeisesti ei saanut ulkona tarpeeksi liikuntaa, niin piti vielä vähän pelailla lenkin jälkeen.

Mutta koko viikonlopun Tinka oli kuin itse rauhallisuus. Mutta silti siitä näki ja aisti, että kyllä sen oman emännän olisi syytä tulla takaisin. Ulkonakin katseli autoja, josko niistä jostain se Tiina tulisi, ei tullut. Mutta ulkoilu on tärkeä elementti Tinkan elämässä, sillä kun lenkille lähdön aika koitti, niin se oli heti valmiina.

Mokkamestarit

Tässä männä viikolla poikkesimme vävypojan kanssa tutustumiskäynnilla kyseisessä tehtaanmyymälässa. Se löytyy Ylöjärven puolelta, Teivon teollisuusalueelta. Käynnin syy oli vähän niinkuin saada vaihtelua tavalliseen ja arkipäiväiseen kahvin makuun. No, makujahan sieltä löytyi vaikka muille jakaa.

Avattuamme oven, eteen aukeni pienehkö, siisti ja viihtyisä, teollinen hallitila. Paikka ei ollut suuren suuri, mutta vaikutti kaikinpuolin tehokkaalta yksiköltä. Sisään astuttuamme oli vastaanotto heti ystävällinen. Nuori nainen toivotti tervetulleeksi ja kysyi hetmiten, olimmeko ensimmäistä kertaa? No mehän olimme ja hän jatkoi keskusteluaan oman asiakkaansa kanssa, mutta samantein kuin tuhkasta, viereemme ilmestyi toinen viehättävä nainen.

Hänhän sitten alkoi avaamaan meille tätä eri kahvien ihmeellistä makumaailmaa. Ilosesti hymyillen ja selkokieltä puhuen. Me olimme vävypojan kanssa aivan haltioissaan. Minäkin sain pidettyä suuni kiinni, enkä heittänyt väliin minulle tyypillisiä mauttomia puujalka vitsejä, olin hiljaa. Makuja löytyi laidasta laitaan, minttusuklaa, kardemumma, suklaa banaani, kookos jne. Aina väliin nuuhkaisimme purkista miltä tuoksuu. En tosin haistanut paljon mitään, multa on tainut mennä hajuaistikin. Onneksi vävyn nokka oli kunnossa. Olin luvannut hänelle kahvit synttärilahjaksi, niin sillä se tunki nokkansa lähes joka purkkiin. Täyttää kai nyt jo melkein neljäkymment kai. Harmaantumisen elkeitä, sen isäukko on jo melkein valkoinen. Mutta on vävyllä kyllä komee tumma parta, ainakin vielä.

Eri makujen lisäksi, saimme myös esitelmän kahvin paahdosta ja niiden alkuperästä. Kaiken kaikkiaan tätä luentoa olisi kuunnellut pitempäänkin ja ennenmuuta katsellut, mutta emme voineet vallan urpoiksi heittäytyä ja niin oli aika tehdä ostopäätöksiä. Kahvien hinnat vaihtelivat hieman. Yleisin hintataso oli 35€/kg. Sitten oli myös hieman halvempia 32,50€/kg ja esim. Tampere sekoitus 29€/kg. Siellä on myös tarjouskori, mistä löytää aina hieman halvempia tuotteita. Toki oli myös yksi oikein laatukahvi ja pelkäsin, että vävy ottaa sitä lahjakseen, sen kilohinta oli vain 99€.

Ostopäätökset oli tehty ja lähdimme makuinemme matkoihin. Meikäläisellä oli pari pakettia, Tampere sekoitus ja kardemumma. Vävyllä kolme, ei kehdannut enempää ottaa. Sillä taisi myös olla Tampere juttu ja minntusuklaa, kolmatta en muista. Kohteliaana miehenä se olis maksanut osan kahveistaan, kun tiesi että meikäläinen on taas pers auki. Sain toppuuteltua ja sanoin, että Hellä maksaa puolet. Ja tulihan tää halvemmaks, kun meinattiin ensin sille antaa parit elokuvaliput. Se olis ollu parinkympin pesti, nyt päästiin vitosta halvemmalla. "Ei meillä mitään olis, jos emme olis tarkkoja".

Myymälästä löytyy myös tosi laaja tee valikoima, mutta niihin emme tutustuneet. Harmi, toisaalta sitähän olisi voinut näytellä, että on kiinnostunut myös teestä, niin olisi saanut katsella pitempään tätä esitelmöintiä.

No harmi vaan, että paikka sijaitsee Hallilasta katsoen väärällä puolen kaupunkia, niin eipä siellä juuri tule poikettua. Paitsi tietysti tälläisissä erikoistapauksissa.

Kahvit olivat kyllä ihan hyviä, mutta en itse ainakaan maistanut niitä mitenkään voimakkaina, on sitten mennyt makuaistikin, kaiketi. Hellä taas mätkässy yläkoukunsa vika paikkaan. On tainut osua tällä kertää johonkin aistikeskukseen. Mutta suosittelen piipahdusta kyseisessä paikassa.

Avantouintia

Kun tässä tätä joutilasta aikaa on, niin päätin kokeilla jotain uutta ja aloitin avantouinti harrastuksen. Koska olen tälläinen kylmähermoinen mies, niin moisessa jääkylmässä vedessä ei ollut haastetta juuri lainkaan( kyllä oli ). Kun Rauhaniemen kansankylpylän sauna aukesi klo 15, niin kymmentä minuuttia aikaisemmin en ollut vielä varma menenkö sinne. Ajatuksen tähän avantojuttuun sain edellisenä päivänä, kun poikkesin Rauhaniemessä kuvailemassa. Katselin siinä pulppuavaa avantoa ja kauniin kylmää jääpeitteen kantamaa järvimaisemaa, kun ajatus tuli kuin sateenkaari kirkkaalta taivaalta, mikä jottei. 

Ja harvoin meikäläinen puihin menee, jos jotain päätän. Siispä seuraavana päivänä astelin hieman kello kolmen jälkeen kohti Rauhaniemen saunaa. Olin kuin orpo piru Kalajoen silakkamarkkinoilla, ei hajuakaan, kuinka täällä toimitaan. Saunan edustalla oli vilvoittelemassa joukko vanhoja konkareita, joten huutelin neuvoja, miten menetellä. Kyllähän ne heti rekistöröi, että uusi untuvikko oli tullut kokeilemaan avantouinnin saloja. 

Siispä valvojan koppiin ja maksamaan saunamaksu, 5,50€. Valvoja lähes vaati jättämään kaikki arvoesineet säilytykseen. Tuntui koomiselta, kun hää sanoi, että jätä ainakin autonavaimet ja rahapussi, sillä niitä varkaita pyörii täälläkin, koska mitään pukukoppeja ei ollut, vaan avoinaiset pukuhuoneet. Jätin siis autonavaimet ja tyhjän rahapussin. No autohan oli parkkipaikalla ovet auki, kun niitä ei uskalla lukkoon laittaa, ei pian aukee sen jälkeen, jos lukitsee.

Meikäläisellä oli mukana perussetti, uikkarit ja pyyhe. Ei puuttunut kuin uimalakki, tohvelit ja sormikkaat. Kaikilla muilla ne melkein olikin, olin jälleen erillainen nuori. Päänsuojia oli monen moisia, oikeita uimarin lakkeja, kosteutta hylkiviä pipoja, huopahattuja. Tämäkin tuntui olevan välineurheilua. Olihan mulla kyllä pipo mukana, villainen ja nahkaiset rukkaset, sekä vuoratut talvi croksit. Olisihan se näyttänyt  hieman koomiselta, jos olisin astellut saunaan nämä varusteet ylläni. Siis tyydyin vain uimahousuihin, olinhan karski mies, enkä tarvinnut mitään rekvisiittaa, jos käyn vähän uimassa.

Yhdellä miehellä oli tosiaan päässä tälläinen huopahattu, ihastuin siihen heti, en siis siihen mieheen, vaan hattuun. Ja niinhän porukka osoittautuikin ihan rennoksi yhteisöksi. Juttuseuraa löytyi tälläiselle hiljaisellikin miehelle, ei tarvinnut istua tuppisuuna. Heti pääsin matkustamisen makuun, kun sellainen murmeli saatteli minut cobaca baanan lämpöön. Kertoili matkoistaan ja keskustelimme samalla islamin uskosta, Irlannin homeongelmista ja kokolattiamattojen aiheuttamista haitoista, koska niitä esiintyy viellä paljon Englannissa ja Amerikoissa, kuulemma.

Sauna oli tosi hyvä ja koko ajan joku piti huolta, että löylyvettä piisasi. Löylyä heitettiin kohtuudella, useasti ensin lupaa kysyen ja montako kauhallista. Olin isossa saunassa, kun siellä oli enemmän juttuseuraa, mutta sieltä löytyy myös pikku sauna, en käynyt.

Tässä kuva siitä isosta saunasta, kiuas lämpiää aika-ajoin kaasupoltimella. Tajusin sen, kun siitä alkoi kuulua huminaa ja joku sanoi, kello on näköjään vartin yli kolme. Pölähtää käyntiin tietyin ajoin.
No aikani siinä lämmiteltyäni keräsin rouhkeuden vähät rippeeni ja lähdin ulos, kohti avantoa. Kieltämättä hirvitti, mutta sukkeroin itseni ja sanoin rohkealle minälleni: " kävelet kylmän rauhallisesti kohti avantoa, astut portaille ja hivutat itsesi muitta mutkitta avantoon ja teet pienen kieroksen vedessä, niinkuin muutkin". Ja niinhän minä tein. Mutta kun nousin avannosta kuuppa kumisten ja tartuin kaiteeseen, kun vähän huippasi, niin tajusin minkä takia osalla oli sormikkaat kädessä. Kämmeneni meinasi jämähtää siihen metalli putkeen kiinni. Ja sitten kun kävelin paljain varpain kohti saunaa, huomasin, että läpsykkäät ei olisi yhtään hassummat jalassa. Mutta en meinaa niitä hommata, pärjään ilmankin. Päätä vähän palelsi, kun kastelin tukkanikin avannossa, kuten mökilläkin kesällä uidessa. Olishan tuollainen huopahattu ollut ihan mukava, koska lämmin pää, lämmin kroppa. No pää jäässähän sitä on taaperrettu tätä elämää tähänkin asti. En meinaa hommata lakkiakaan.

Porukalla oli tapana jäädä uinnin jälkeen höppöttämään siihen terassille, niin en ollut pekkaa pahempi, vaan jäin siihen tutisemaan ja keskustelemaan maailmaa jäätävistä asioista. Kivasti muuten kipristeli pitkin kroppaa ja sitähän mulla piisaa. Toivottavasti kylmä sulattaa ihraani.

Suoritin session kolme kertaa ja kolmannen kerran jälkeen en mennyt enää saunaan, vaan taapersin suoraan pukuhuoneeseen. Olinhan karski mies. Ja pakkastahan oli vain vähän reilu kymmenen astetta, siis melko lämmintä, niin ei siinä enää mitään saunoja tarvihe. 
Kokemus oli tosi mielyttävä ( kauheaa ) ja meinaan kokeilla, josko minusta olisi avantouimariksi ja pystyisin hilaamaan mahtavan massani pakastusaltaaseen kerran viikossa. Itse uiminen ei ole haaste, mutta sinne lähteminen, niinkuin muihinkin rientoihin on väliin niin rompsuista. Mutta minä yritän. Toivottavasti ensi viikolle tulee oikein kylmää, niin saisi kokea, kuinka vastakohdat tosiaan täydentävät toisiaan.

Hallillan Jannen aamulenkki

Pakkanen paukkuu, mutta se ei nyt haitannut. Sisälläolokiintiö tuli täyteen ja puhalsin rukkaset täyteen lämmintä ilmaa ja lähdin aamukävelylle. Kameran kanssa oli kivempaa, kun aina otti väliin kuvan, niin sormia paleli vieläkin enemmän. Se on kumma juttu, kun oikein niitä palelee, niin sitten yhtä-äkkiä ne alkaa lämmetä ja lämpötila sormien päissä normalisoituu.

Kiersin Hallilaa noin kilometrin sääteellä asunnostamme ja tässä siitä olisi nyt tälläinen pieni "matkakertomus".

Tässä on yksi meidän kolmesta sissäänkäynnistä. Tästä Hellä aina singahtaa aamutuimiin pysäkille ja suuntaa töihin, kun minä jään joutessani makailemaan lämpöisten vällyjen alle. Voih minua onnenpekkaa.

Pääväylämme on tämän näköinen, se halkoo Hallilan läpi Hervannan valtaväylälle. Onneksi tiellä on neljänkympin rajoitus, sillä Opeliksini ei paljon lujempaa kuljekkaan.

Tästä pääsee puolestaan Korkinmäkeen ja Koikkariin. Se on alamäkeä, niin autonikin saa sujutella sitä vapaalla ja pääsen ainakin jo yli kilometrin päähän kotoa.

Viestiyhteydet täällä on vallan erinomaiset. Ikinä ei ole huolta, etteikö kännykällä saisi yhteyksiä, ellei siten puhelimessä ole vikaa. Kenttää piisaa vaikka muille jakaa. Meilläkin on kotona Hellän kanssa aina kenttää, temmellyskenttää.

Luonto ympäröi Hallilaa joka suunnalta, eikä alueella ole kuin muutama kerrostalo, joista kolme on ensimmäisiä terästaloja joita suomenmaahan rakennettiin. Siitäkin voi päätellä, että täällä asuu vain teräshermoista väkeä.

Alapuolella on tälläinen idyllinen Korkinmäen asuinalue. Omakotitaloja löytyy laidasta laitaan. Mutta tälläinen punainen tupa ja perunamaa on kyllä ihan yliveto. Perunamaa on nyt vaan jäässä ja siellä ei kaiketi kasva talvella kuin ranskanperunoita, sillä omasta mielestäni ne ovat aina jäässä, kun niitä kaupasta ostan.

Kulkuyhteydet on tosi hyvät. Alta minuutin pääsee valtatielle ja sen jälkeen voi päästellä Luhankaan tai Liminkaan tai mihin nyt sitten haluaa mennäkkin. Ainoa mitä pitää varoa on, että ei ajaudu vahingossa Turun rampille, sillä silloin on kusessa, koska siellä ei tietääkseni turkulaisten toiveiden mukaan ole ramppeja, mistä voisi kääntyä takaisin.

Alueella aloitettiin viime kesänä avohakkuut, mutta onneksi ehdin kiinnittää itseni metsurin moottorisahaan kettingillä kiinni, niin hakkuut loppuivat lyhyeen.

Viemäröintitöitä on tehty jo muutama vuosi, mutta meille on luvattu, että pääsemme ekolokisesta paskahuusista eroon viimeistään vuona 2017.

Jos olen joskus eksynyt hieman joronjäljille, niin pääsen myös hiipimään kotiini täältä metsän siimeksestä.

Tässä on jonkun papparatsin ottama kuva takapihaltamme. Se oli sitä aikaa kun olin vielä kuuluisa, en tosin muista koska.

Tältä puolestaan näytää vastapäätä asuvan naapurimme pihapiiri. Huomaa taustalla oleva moterni talo. Kesäisin alueella viljellään kaikkia hyödyllisiä kasviksia hampusta perunaan.

Ja täältä tullaan sitten ns. pääsisäänkäyntiä asunnollemme. Piha on vähän niinkuin elämänikin, viettää alaspäin ja pahasti.

Siinähän se sitten seisoo rakas harrastukseni. Kuten moni tietääkin, harrastan museoautoja, joilla pääsee vielä joten kuten eteenpäin. Tänä talvena ostin (otin) siihen ulkoisen sisätilan lämmittimen. Se on äärettömän kätevä ja halpa. Sen kun heittää illalla auton päälle, niin ei tarvihe aamulla rapsutella kuin persettään. Lasit on kirkkaat kuin mielialani. 

Nyt sitten tiedätte, missä Piiparinen asustaa ja mistä lähtee nämä korkeatasoiset kirjoitukset maailmalle.