Madeira

Ma 22.7. Naps, kello kun kilahti puolikahdeksan aamulla, niin Opelin turboahdettu kone hyrähti ja suuntasimme kohti Vantaata.
Lento lähti ajallaan kello 11.50 ja alkoi puuduttava viisi ja puolituntinen. Iltasanomat ja Eeva tuli ens alkuun luettua kannesta kanteen. Sitten nautin naapurin kanssa lounaan, koska tilathan ovat perin juurin niukat ja aina ei tiennyt kummanko kiposta sitä narulla kuivatettua riisiä kera kanan tuli suuhunsa pisteltyä. Väliin otin pikku tirsosia ja matkustajat luulivat, että koneen moottoreihin tuli aika-ajoin vikaa, kun niin pahasti korahtelivat. Mutta ei hätää, Piiparinen se vain vähän piiputti penkillään. 

Madeiran maankamaran tavoitimme ajallaan. Ilma oli mitä sopivin suomalaiselle turistille, kun kosteusprosentti oli vain n. 94%.
Hotelli oli ihan passeli meidän tarpeisiin, eli huone ja parveke. Mitä sitä muuta prameluuria kaipaamaan, kun kotona saa siitä nauttia ihan tarpeeksi.

Kun laukut oli purettu, siis tavarat niistä laitettu kaappiin, niin lähdimme pienelle huikopalalle. Ei uskallettu mennä 100 m kauemmaksi hotellilta, ettei eksyttäisi heti ensimmäisenä iltana, niin poikkesimme naapuri kippolaan hampurilaiselle. Pihvi oli hieman pehmeämpi ja kylmempi kuin kiuaskivi. Palanpainikkeeksi otimme jäätelöpallot 7-upilla, saimme colalla. Joten onnistumisprosentti oli n. 25% luokkaa.

Illalliselle uskalsimme jo parinsadan metrin päähän, tabasbaariin. Koska kummallakaan ei ollut kauhea nälkä, kaiketi matkalla olo jännitti niin kovasti, sopi pienet tabasateriat mainiosti ohjelmaan. Päätin isompi kokoisena ottaa neljä satsia, vaimo vain kolme. Vertauksen vuoksi suluissa on nuo määrät havainnollistettu. 

Possu ripsit ( kolme kyljystä ), tulinen makkara soosilla ( HK:n sininen ), simpukat ( 8 kpl ) ja katkaravut ( Pussi katkarapuja n. 180g ). Vaimolla oli puoli kiloa turskaa, kahdeksan broilerin nuijaa ja pussillinen kans katkarapuja.

Tämän pikku iltapalan jälkeen ei ollut muuta mahdollisuutta, kun lähteä vyörymään kohti hotellia, jäätelötötteröt käsissä.


23.7.Ti. Päivä alkoi hotellin aamukahvilla, ei aamiaisella. Siihen kuului vain kahvi, sämpylä voilla ja pulla marmeladilla, sekä mehu ja hedelmä.
Tämän jälkeen päätimme hakea viereisestä postista viiden päivän bussilipun. Ei taaskaan mennyt niinkuin rämsöössä. Yritin aukoa ovea epätoivoisesti, sillä konttori oli todella auennut yhdeksältä ja sisällä oli kolme asiakasta. Mutta kun se ei vain auennut meikäläiselle. Pyörin siinä ulkopuolella ja kurkin sisälle ja samalla sinne livahti aina jossain vaiheessa asiakas sisään. Kipaisin talon taakse, kun tulin takaisin oli sisällä taas uusi asiakas, mutta ovi vain ei auennut. Luulin jo ,että se on niin paikallinen konttori, eikä turisti kertakaikkiaan pääse sinne. Kunnes hups heijaa, mies astelee sisälle, hän tönää oven auki, minä poika yritin aina vetää, ei auennut. Kyllä siinä sitten sisällä tuijotettiin meikäläistä, luulivat varmaan niin epäluuloiseksi, kun kurkin lasin takana varttitunnin, ennenkuin uskalsin sisälle.
Siitä sitten suuntasimme kabiinihissille, mennäksemme Monten vuorelle. Meno paluu ja lippu puutarhaan olisi maksanut 50€ kahdelta,mutta järkeilin asian jälleen meille sopivammaksi. Menemme hisillä ylös ja tulemme vaikka bussilla alas. Tai sitten kuuluisalla puukelkalla. Tämäkin talousarvio kusi nilkoille. Ylös 20€ toinen hissi ja lippu puutarhaan 26€. Sitten oltiinkin jumissa siellä puolessa välissä. Uusi lippu väliasemalle olisi maksanut 16€ ja sieltä alas 20€. Koko lysti olisi näin maksanut 82€ joten suuntasimme sille bussille, mutta se lähti vasta reilun tunnin kuluttua. Joten heitin jälleen järkevän ehdotuksen peliin, mennään kävellen sehän on alamäkeä. Ja mentiin kans.
Ei olisi kannattanut, matka jyrkkää alamäkeä oli tosi raskas. Koitappa kävellä puolitoistatuntia 45 asteen takakenossa, ei oo kivaa. Ohi meni taksia tämän tästä ja tarjosi kyytiä, ei kelvannut, sehän olisi maksanut kuusi euroa. Kun pääsimme alas kaupunkiin, tarvitsi seistä viisi minuuttia tasaisella, että vartalo oikeni.

Ilalla olimme kuin kaksi muumiota tuon alamäkikävelyn jäljiltä, kun menimme kuuntelemaan faaraolaulua ja tankkaamaan hiilareita, että jaksaisimme taas seuraavana päivänä kävellä. Ruoka on täällä halpaa ja hyvää, sekä sitä saa tarpeeksi jopa meikäläinen. Jaa se onkin kuulemma fadolaulua, no jotain alakuloista jodlaamista kumminkin.

Vanha kaupunki osoittautui parhaaksi ruokapaikoiltaan ja oli myös edullisin.

24.7. Ke. Päivän ohjelmaan kuului levadakävely. Se oli keskinkertainen ja pituudeltaan vain 7 km. Mutta siitäkin huolimatta oli suoritettava kunnon tankkaus. Koska oman hotelimme aamiainen oli niin vaatimaton, päätimme käyttää alapuolella olevan hotellin palveluja. Sehän olikin sitten oikea shampanja aamiainen ja uppouduimme sen johdosta ateriointiin niin perusteellisesti, että opas soitti meille kännykkään, jotta tulemmeko kävelylle ollenkaan. No eihän me paljoa oltu myöhässä, vain kymmenen minuuttia ja nousimme bussiin pienessä laitamyötäisessä ja kömysimme takaosastoon. Kyllä samppakalja kuuluu ehdottomasti aamiaispöytään, eikä mikään kaurapuuro.

Levadapolut kulkevat vesikanavien vieressä ja ovat n. 60 cm levyisiä. Niillä kävellessä on keskityttävä vain kävelyyn ja jos valokuvaa on viisainta pysähtyä. Tällä polulla pudotusta ei olisi ollut kuin muutama kymmenen metriä, mutta sekin olisi aiheuttanut aika tuhon, jos olisin lipsahtanut polulta ja pomputellut rinnettä alas kylään. 

Opas kertoi tapauksesta, joka oli sattunut edellisellä viikolla ylhäällä levada- polulla noin kilometrin korkeudessa. Tuuli oli tarttunut ranskalaispojan lakkiin ja tempaissut sen hänen päästään. Oli yrittänyt saada sen kiinni ja pudonnut 300 m syvään rotkoon ilman lippalakkia. Tämän vuoksi pysyttelimme hieman alempana ja ilman lakkia.

Meitä kävelijöitä oli 40 ja porukka jaettiin kahteen osaan. Hieman nopeammat ja sitten hieman hitaammat. Tosi hitaat, siis minä tulin viimeisenä. Polku oli vaihteleva ja matkan varrella näki kauniita maisemia niin ylhäällä kuin alhaallakin.

Kävelyn jälkeen hurautimme autolla läheiseen kylään soppalounaalle. Tomaattisipulikeitto katosi äänihuuliin ja sen jälkeen vielä vierailimme paikallisella pontikkatehtaalla. Sieltä minut sitten vedettiin kahden oppaan voimin pois ja pääsimme jatkamaan matkaa takaisin hotellille.

Niin ja ilta kului jälleen kerran, perusharrastukseni parissa, ei voi valittaa, kyllä olen uppoutunut tähän lajiin varmaan jokaisen mielestä kiitettävällä tarmolla.

                                  Kyllä on ihanan näköisiä, ihan niinkuin minäkin.

Täällä on jäänyt minulle ominainen yömakkaran syönti kokonaan pois ohjelmasta. Kokeilin sitä yhtenä yönä, kun olin ostanut paikallisesta marketista sitä hampparin väärää. Ei oikein iskenyt. Oli kuin olisi änkenyt koiran oksennusta kitalakeen. Ja voin vannoa, että sellaista makkaraa ei monesta maailman kolkasta löydy, mikä ei minulle kelpaisi.

25.7. To. Aamupäivä meillä olikin vapaa joten ajoimme paikallisbussilla sen päätepysäkille ja tulimme kävellen rantapolkua takaisin. En ymmärrä kuinka Tampereelle on osunut niin pirun hitaita tummaihoisia bussikuskeja. Maasto on tasaista, tiet leveitä ja ne köröttelee neljääkymppiä suu virneessä, aina saa lähteä johonkin sovittuun tapaamiseen pirun hyvissä ajoin. Mutta täällä ne laulelee ja viheltelee ja painaa meneen näitä kapeita teitä kuin Räikkönen sikaaniin. Tunnelma on turistien keskuudessa käsinkosketeltava. Ei tiedä törmätäänkö kallioon, vastaantulevaan toiseen bussiin vai pudotaanko rotkoon. 
No kun alushousut oli käännetty ja vähän putsattu, niin kävely tuntui taas ihan mukavalta ja rauhalliselta etenemis muodolta.

Iltapäivästä olikin sitten varattu kolme tuntia katamaraani risteilylle. Täytyy sanoa, että tässä sitä kyllä taas sitten meni turistin pennoset vähän hukkaan. Siinä sitä istuttiin ja kateltiin sitä helvetin isoo lätäkköö. Tai muut katseli, minä keräsin voimia illan aterialle ja otin pienet tirsat. Aurinkolasit on hyvä keksintö, ei muut näe kun nukkuu, mutta meikäläisestä kyllä kuulee.

Puolentoista tunnin istumisen jälkeen sitten nähtiin delfiinejä. No niitähän ois nähny Särkänniemessäkin vähemmällä istumisella. Mutta reisussa reissun tavalla ja kyllä ne oli mukava nähdä luonnossa vapaana ja onnellisina.

Ja sitten syömään. En tiedä mikä näitä paikallisia tarjoilijoita kiinnostaa meikäläisen vatsassa. Sitä ollaan tökkimässä joka toisessa ruokapaikassa ja hymyillään kohteliaasti. Tämän iltaisessakin kapakassa miestarjoilija asetteli ruokaliinan alaosastoon ja naama virneessä tökkäsi vatsaan. Minä siinä hymyillen jees jees mai maha. Tohon navan viereen on hyvää vauhtia tulossa toinen reikä. No minä kestän tämän kuin mies ja toki tiedän, että hyväähän ne vain tarkoittaa, tietävät että tohon reppuun tavaraa mahtuu, joten annos on sen mukainen.
Tässä paikassa oli oikein paikallinen Simo Silmu joka kiekui kuin kanarialintu ja hoki koko ajan, "and all together". Hoilota siinä sitten eviiva espanjaa, vaikka ollaan Portugalissa, kun rasva valuu poskista ja syöminen / laulaminen menee aivan sekaisin. Siinä se sitten vielä vatkas lanteitaan niin maan perusteelisesti, että päätettiin ottaa oikein kermavaahtovanukas jälkkäriks.

26.7.Pe. Sitten olikin luvassa koko päivän kestävä saarikierros. Nautimme vaihteeksi aamupalan omassa huoneessa ja sen viihtyisällä parvekkeella.

Se oli yksi parhaista aamiaisista mitä saatiin. Ja tämän jälkeen kun kävelimme retken lähtöpaikalle tuli pientä sanansäilää, koska se lähtöaika oikein oli? Joten järjestimme pienen Horttokaalo esityksen hotelli Santa Toron edessä. Siinä sitten huudettiin kuin kaaleet konsanaan, pääsemättä ratkaisuun. Bussi tuli paikalle niinkuin ohjelmaan oli merkitty. Kumarsin ympärillemme kerääntyneelle yleisölle, sanoin " Part af moor " ja nousimme bussiin.
Tämän saarikierroksen jälkeen ei voinut sanoa, "Minä tarjoan seuraavan kierroksen". En rasita teitä tarinalla kierroksesta, vaan totean, että parhaat palat olivat ruokailu ja näköalatasanne 580m korkealla mistä pudotus suoraan mereen. On maailman toiseksi korkein suora pudotus, korkein on Taiwanissa. Kuvat puhukoon puolestaan.

Tässä kuva myös hengenheimolaisestani, joka otti tirsoja tuolla ylhäällä ja minä taas otin niitä bussissa, huomasin että ollaan yhtä karvaisiakin, koira vaikuttaa kyllä rauhallisemmalta.
Ja niinkuin koko matkan ajan meille aina tapahtuu sattuneesta syystä sitä sun tätä, niin tämäkään ilta ei tehnyt poikkeusta. Ilalla jälleen kun menimme syömään, niin emännän vieressä istui sellainen paikallinen juppi puppi. Vaihdatti heti tarjoilijalla puhtaammat viinilasit, oli muka likaiset. No tarjoilija kipitti vähän sivummalle ja pyyhki ne housuihinsa ja toi takaisin. Alkukeittoaan se lipitti kuin viisivuotias. Läpätti väliin kännykkäänsä ja taas nyrpistellen jatko syömistään. Tunelma muuttui heti kun saatiin omat pihvit tuntosarvien eteen. Emäntä iski heti kiinni kun sika limppuun ja rupes soheltaan niillä aterimilla kun mottimies mettässä. Tietäähän sen kuinka siinä urakassa kävi. Oliiviöljyt ja rasvat roisku pitkin omaa ja naapurin pöytää. Se onneton tuhero sai oman osansa hienolle desing paidalleen. Äijältä loksahti puhekalu ammolleen ja sydän jätti varmaan pari lyöntiä väliin kuin Eikan pummppu Haikan lavalla. Vaimo siinä huikkas kylmän rauhallisesti, " Sori harry " ja jatkoi syömistään. Siinä se juppi sitten huitoi kuin mykkä palvelutalon takapihalla, tarjoilija käveli ohi ja moikkaili takas, kai se luuli että se vaihdattaa paitansa sillä, niinkuin viinilasitkin. 
Sitten taas lampsittiin hotelille ja laitettiin emännän pusero veteen likoon ja ruvettiin petipuuhiin, kyllä uni maistui.

27.7.La. Kyllä turisti on tyhmä eläin. Aamiaisen päätimme nyt nauttia jossain muualla, kun oman hotellin variaatio oli vain ollakko appelsiini vai banaani. Joten lähdimme kävelemään kohti keskustaa ja aivan turhaan, sillä vieressä niitä aamiaispaikkoja olisi ollut vaikka millä mitalla. Kahden kilometrin jälkeen silmääni osuu mainos, englantilainen big breakfest 5,50.Ei kelvannut toiselle meistä, oli rumat penkit ja ankea sisätila. Jumalauta, ei me mitään maisemakonttoria oltu hakemassa vaan syötävää. Meinas tulla sanaharkka, mut ei tullu, tuli mykkäkoulu. Oon syöny jo monen monta vuotta aamiaistani yhtä ankeessa paikassa, kotonani. 
Ei sitten muuta kun jatkettiin taas matkaa pari kilometria ja löydettiin paikka. Tosin lounasaika rupesi jo lähestymään. Paikallinen kahvila tarjosi hyvät sumpit ja lisukkeet sekä hengenravintoakin. Paikka kuhisi pastoreita. Niitä oli kyllä joka lähtöön, sisällä ja ulkona. Olis ollut helppo pyytää synnit anteeksi, mutta ei kai niitten aika olisi riittänyt. Kaiken huipuksi oven eteen jää ambulanssi parkkiin, aivan kuin taksi, odottamaan asiakasta. Seisoo siinä sitkeesti tyhjänä ja luulen jo että paikan herkut on niin vanhoja, että ne odottaa valmiina ruokamyrkytys tapausta.
Päivä kuluu shoppaillen ja kuvaten. Vaimo singahtelee selkäni takaa joka toiseen puotiin tai sitten hukkuu johonkin kukkapuskaan kamera ojossa. Ja aina minä jatkan yksin kävelyä ja höpisen kovaan ääneen omia juttujani, kunnes huomaan parinsadan metrin päässä siippani jälleen poistuneen paikalta. Olen varmaan jo saaren kuuluisin höpöheikki. Onneksi kaupat sulkeutuivat kello 13 ja pyhäkin oli siesta-aikaa, joten pääsin tästäkin piinasta.
Koska aikaa oli päätimme vähän kävellä. Ei sen kauemmaksi kuin naapurikylään. Sanovat että kävellen näkee kaikkein eniten saaren idyllistä. En minä ainakaan, hiki valui silmiini ja kirveli koko ajan, etten tahtonut nähdä yhtään mitään. Betonikivillä sitten talsittiin ylä ja alamäkee, ei tosiaan oltu Pohjanmaalla. Silmissä vilahteli jo rakkolaastarin kuvia, mutta selvisimme tästäkin retkestä.
Ja janohan moisessa touhussa tuli, niin tempaisin sitten ehtoolla heti kuus lonkeroa, hyvää oli. Ne oli listassa nimellä octabuss. Vaimolle taas tuli niin kauhee nälkä, se söi tonnin kalaa.

28.7.Su. Viimestä kokonaista päivää viedään. Aamupalahinnat halpenee ja paranee. On ollut turha mennä merta edemmäs kalaan. Askelamme verkkaisasti ja varakkaan näköisinä viereiseen hotelliin. Suuntaamme kulkumme aamiaismestalle, syömme hyvin ja paljon. Sitten askelamme vähemmän verkkaisasti, eli hieman nopeammin hotellista pois, oli tosi halpaa.
Vatsa pullollaan pekonia ja munaa suuntaamme kulkumme trooppiseen puutarhaan, taas. Taidan hakea Suomessa Lepaan puutarhakouluun, pohjatieto on jo hankittu. Voitte kuvitella, olin jälleen innostunut, kuten kuvista näkyy.

Siellä taas mentiin ylös ja alas,ihailtiin kukkia ja kaikkea muutakin mitä sinne oli piilotettu.

Siinä se reissu sitten olikin, ehjänä selvittiin, nyt ollaan kotona vatta vikkelällä. Jos jaksoit lukea koko romaanin onnittelut sinulle. Kommenteja saa antaa vapaasti oliko stoori liian pitkä ja puuduttava. Tiedän sitten ottaa opikseni seuraavaa matkakeertomusta varten, jos vielä saan Pitkästäniemestä lomaa.

Shortseilla Tammerfestiin : >

Juu piti sattuneesta syystä lähteä vielä shortsi ostoksille. Ja eihän ne noissa kaupoissa olleet sen kummosempia kun mun vaatekaapissakaan. Pula-aikaa kai eletään, kun tosta kankaastakin tuntuu olevan huutava pula. Joka malli on liian lyhyitä, olis pitäny löytää sellaiset vähän polven alapuolelle menevät ja tyylikkäästi ruudulliset. Katin kontit, joka moduli ihme pappa mallia, niinkuin Tunturitkin. Kyllä meitsi ois tyylikäs kun kiskois tuo kadulla sellaset kymmenen sentin lahkeilla olevilla shortseilla, mustat kiiltonahkakengät ja punaset sukat. Siinä karvaset sääret vilkkuen kun painelis menee, niin sais jokaiseen paikkaan porttikiellon. Ja kaikkiin shortseihin mitä tosiaan sovitin, oli joku umpisokee Malesialainen ommellu napinkin niin väärään paikkaan kun ny vain voi olla. Eihän niistä yhtäkään saanu venytettyä kiinni.

                                            Tälläisiä vähän ikäänkuin etsiskelin.

                                  Mutta nää ei kyllä kelvannut.

No kaupat oli sitten jo menossa kiinni, niin Sokokseta löytyi tiskin alta, vähän kuin piimee viina aikoinaan, sellaiset jonkinmoiset, mitkä ny tähän lähtöön kelpas. Kalliit ne oli, mutta pistin visan vinkuun (12,50 € ).

Sitten olikin herkuttelun paikka, kun oli matkavaatteet hommattu. Kahvihammasta kolotti ja päätimme poiketa Koffee haussiin. Pullanpoikanen tai leivoshan se oli, bongattiin helposti, mansikka sellaine. Mutta kahvin kanssa tuli vähän vaikeuksia. Niitä on listalla joka lähtöön. On sitä espressoo, pana connaa, amerikaanoo ja lateksia sun mitä. Siinä myyjältä kyselin vähän jokaisesta, että minkälaisia kahveja ne oikein on. No se vastaili ja jono selkäni takana kasvoi. Oli kai päästy siihen kymmenenteen laatuun, kun sen ilme kerto, mee kauppaan ja osta Costa riikaa. Tilasin sitten kaks isoo, tavallista.

Huomasimme myöhemmin, että Hämeenkadulle oli ilmestynyt maailmanluokan kahvila, oikealla asenteella. Sijaitsi Hämeenkatu 12, Koskipuiston vieressä, auki illalla, tyylikäs sisustus ja terassin tuolit sijoitettu niin, että kaikkien asiakkaiden naama on kadulle päin, näkee pers.....tä. Suosittelen, vaikkei olla siellä vielä käytykkään.

Kahvittelun jälkeen suuntasimme kulkumme Keskustorin huvialueelle. Oli menossa vielä pummien puolituntinen ja pääsimme ilmaiseksi sisään. Emännän kassin ne syynäs tarkkaan, ettei vaan salakuljettanut viinaksia alueelle. Se kun on vähän deekun näkönen verästävine silmineen ja sihisevin sankääntein. Mun kasseja ne ei tarkastanu. 

Lavalla tako menee aivan outo brändi, mutta sehän ei ole outoa, sillä en oikein tunnista muita kun, Pepe Wilkbertin ja Tapsa Kansan. Selvisi sitten ohjelmalehtisestä kyseessä olevan Porkkana playboys. Vetivätten parahiksi Queenin kipaletta ja vähälukuinen yleisö tuntui nauttivan täysin palkein. En core chili carnena tuli Volga, Volga rakkaus ja kuolema.... ja meno senkun yltyi. Oli tosissaan hyvä poppoo. Akustinen kitara, laatikko / pyykkilauta rummut, puhaltaja ja solistilla mini haitari. Suosittelen, jos osuu kohdalle.                            

Tästähän sais porukalle oivan logon. Saa käyttää.

Istuttiin siinä sitten leppoisan pohjatuulen puhallellessa ja odotellessa seuraavaa esiintyjää, niin paikalle säntää pirtsakka likka kauhee laatikko selässä, vähän isompi kun se itte. Oltiin päätetty, että ei nyt oteta mitään, tai siis emäntä oli päättänyt, että on parempi, että en ota mitään, niin tullaan sitten tarjoo ilmasia maistiaisia jostain olut uutuudesta. Kieleni lipoo kun kyykäärmeellä ja saan vaivoin kakastua kurkusta, kiitos emme nyt välitä. Kyllä elo on julmaa, en suosittele.

Puolen tunnin päästä lavalle laputtaa joku duuo, ihan hyvä sekin, mutta ei se nyt innosta montaa kipaletta kuunteleen, kun ei ole kun kitara ja laulu. Hyvin kyllä lauloi. Ja siks toiseks siinä rupes kyllä jo vähän perse jäätyy penkkiin.

Juu, hyppää vaan, niin olis taas ollu festarikansalla vähän enemmän tilaa jammailla.

Pyöritään siinä torilla vielä vähän aikaa, ihan kuin appiukko aikoinaan Viinikan liikenneympyrässä, ja päätetään sitten vatsan kurniessa lähteä pitsalle. Paikkaa ei ole vaikea keksiä, sillä se on tuttu ja turvallinen Napoli. Paikka on ollut jo kolkytvuotta samalla tontilla, ei mainosta, ei ole muutettu sisustusta, ei remonttia, kai, aina hyvä palvelu ja aina joutuu tai saa jonottaa pöytää, hyvä niin. Pitsat aina yhtä hyviä ja rapeita. Mikä parasta, pöytään saa aina kipollisen haudutettua valkosipulia, jos joku vaikka haluaisi käyttää.

Listallahan on lättyjä joka lähtöön, joten päätin ottaa gurmee listalta makoisan vaihtoehdon. Ohessa kuvakollaasi täytteistäni:

Varsinkin tämä viimeinen täyte antoi siihen oman mukavan ja uuden säväyksen, koska se oli vieläpä valkosipulivoilla höystetty. NAM, NAM, suosittelen. Sietä sitten kohtuullisen laskun maksetuamme, vaimo maksoi, ei sisältänyt alkoholijuomia, pyörimme ja vyöryimme kohti lähintä puspysäkkiä ja lähdimme viettämään rauhaisaa koti-iltaa, hieman valkosipulille tuoksahtaen, mutta ei horjuen.

PITKÄJÄRVELÄISET

Täytyy tähän alkuun laittaa heti tilastotiedettä. Kävin vilkaisemassa juuri tuota laiskuria, siis laskuria, kun minua ei vieläkään kukaan ole neuvonnut mitenkä se asennetaan, niin siellä oli tasaluku, 1300 ehrehtyjää oli piipahtanut pirun raamatulla.

Eilen tuli kokeiltua tuota pakinapuolta, joka ei kyllä sekään mitenkään putkeen mennyt, niin ajattelin jälleen pidättäytyä tässä normaalissa, tarina  puolessa.

Mökillä tuli vietettyä kaksi viikkoa yhteen putkeen, vain yksi kaupunkiyö. Aika kului yllättävänkin hyvin ja tekemistä piisasi. Pelastukseni oli, kun se polkupyörä tuli ajettua sinne. Minulle on annettu korkeammalta taholta ukaasi, että en saa joka päivä ängetä kylälle kauppareisuun, vaan on opittava olemaan ihan vaan mökillä. Nyt sitten en ole lähtenyt kauppaan, vaan pyöräreissuihin. Olen tehnyt tänä aikana neljä lenkkiä, pituudeltaan, 50,30,55 ja 38 km. Aika hyvin meikäläiseltä, koska olen tämän ohessa tietysti tehnyt niitä puuhommia, laittanut vaimolleni, aamupalan, lounaan, illallisen, lämmittänyt joka ilta saunan ja tehnyt sitten vielä päivän päätteeksi ilta-yöpalan. Sen jälkeen kun olen tunnin hieronut hänen kipeytyneitä lihaksia, meillä on niin huonot aurinkotuolit, että paikat kipeytyy herkästi. Ja käynyt tietysti kaupassa, kun olen ensin keksinyt vaivalla mitä syötäisiin.

En kyllä itsekkään ymmärrä, mikä minua sinne jokapäiväiseen kauppareissuun on inspiroinut, tai tiedänkin, en kerro. No eihän se Oriveden kyllä mikään citi ole, enempi turhuuden tuulenpesä. Pari puotia, autio tori, Paven auto ja muutama diisaing liike. Tosin keskellä kylää on pirun hyvä ja edullinen kahvila. Siellä poikkessin joka pyöräretkelläni ja mutustin mitä ihanampia dieettipullia naamariini. Nähtävyyksiäkin on. Kahvilaa vastapäätä seisoo uljas tilataideteos. Kyllä jollain on ollut ajatustyötä, kun on keksinyt veistoksen aiheen. Ori. Kuinka onkaan välähtänyt. Jaa mistä se vesi tulee. No tässähän se onkin tämä tilataiteen juju. Paikalliset läänintaiteilijat, kansankielellä spurkut, pitää siinä puistossa paneelikeskustelutilaisuuksia ja kusee väliajalla patsaan juurelle. Sieltä se vesi tulee.

             Tässä kuvaa pahimpaan ruuhka-aikaan, kun väki palaa töistä kotiin.

Siellä sitten paikallinen asukas katselee taidetta orin jalkovälistä ja ihailee "sen" kokoa.

         

            Nyt varman ymmärrätte miksi taukopaikkani on tuo kahvila.

Niin lähdin sitten tuolle yhdelle pyörälenkille heti aamupalan jälkeen, jonka vaimoni oli syönyt. Ja suuntasin kulkuni kauniille Pitkäjärventielle. Sillä täällä Pitkäjärvellä on tosiaan kuulemma kuvattu tuota elokuvaa. Siitähän on tosin monenmonta teatteriversiotakin tehty. Maisema on kyllä omalla tavallaan silmiä hivelevää ja matkan varrelle mahtuu monia kauniita vanhanajan rakennuksia, jos myös aivan upouusiakin. Ja mikä parasta, tosin ei pyöräilijän kannalta, niin tie on kunnon soratietä. Siinä kivet singahteli otsaluuhun, kun autoilijat huristelivat ohitseni edestä ja takaa. Tuli makuuhuone mieleen.

                Tässä entisaikojen talojohtokytkentä, ei ollut maakaapelia.

                                 Punainen tupa ja persikkamaa.

          Pitkäjärven keskustaa, vähän hiljaisempi kuin Oriveden keskusta.

Ja järvi-idylliä piisasi, meinasi tula vesi silmään, kun muisteli vanhoja hyviä aikoja.

Ja tästä sitten vaan matka jatkui ja jatkui, kunnes saavuin valintojen tienhaaraan. Ei liene vaikea arvata, kumman suunnan valitsin. Tosin jos olisin ollut tässä viikkoa aikaisemmin, niin suuntani olisi ollut Radio-pöpin, Jyväskylä festareille.

Sitten olikin suunnattava kulkuni pikatielle, missä romantiikka olikin melko kaukana. Mutta koska matkani varrella oli anoppila, niin päätin poiketa katsomassa kälyäni, jolla on meneillään pienimuotoinen veneenteko projekti. Ja jälleen kun kurvasin pikatieltä pois niin maisema muuttui. Siellähän oli meikäläisellekin sopiva toinen asuinpaikka, nimensä puolesta.

Ja kuinkas ollakkaan, tolpaan oli kiinnitetty ilmoitus, aivan kun tilauksesta. Kuinka joku voi tietää, että ajan Opelilla tai siis yritän ajaa. Joten kaivoin kynän taskustani ja otin puhelinnumeron talteen. Biisnesten aika olisi sitten myöhemmin. Maksaakohan ne kiloista vai laadusta.

Ja  sitten tulikin mieleeni Hectorin vanha piisi." Tyttö katsoi sillalta kuinka mustaa, vesi oli alhaalla jossakin." Tässä tapauksessa sillalla olin minä, iso poika.

Vielä pieni mäki ylös ja olinkin sitten anopin ja appiukon valtakunnassa. Siellä vanhassa navetassa kälyni tuota projektia hoitelee. Se on eräänlaista Nooan arkin väsäämistä, yhtä hidasta. Mutta toivotaan, että sitä putkirikkoa ei tapahdu, mistä räsäskirjassa kerrotaan, vetenpaisumusta. Ja jos tulee, niin eläimillähän se purkki ensin täytetään ja olen itseoikeutettuna apinana ensimmäisten joukussa.

Tämän kantosiipialuksen teko on kestänyt tällä hetkellä kai noin kymmenen vuotta. Hänellä on pitkä pinna, eikä hosu tekemisissään, niinkuin eräät. Minulla olisi kestänyt tekemisessä viikko ja seilatessa pari kolme sekunttia, sillä siinä ajassa paattini olisi jo uponnut. Täytyy kyllä nostaa hänelle hattua tästä innostuksestaan veneilyä kohtaan. 

En ole varma tulenko itse koskaan pääsemään neitsytmatkalle, mutta toivossa on lupa elää. Ja piirustuksiin voidaan kuulemma helposti tehdä pieniä muutoksia, kuten invanosturi ja paikka meikäläisen rollaattorille. Sitten kun tulevat hakemaan Koukkuniemen vanhainkodin rannasta.

Ilalla kun saunoimme kahdeksannentoista kerran tällä viikolla, niin luontoäiti räväytti silmiemme eteen tunteita nostattavan perheidyllin. Joutsenperhe menossa kauppareissuun kuuden poikasen kera, minullahan oli, tai on vain kaksi, tyttöstö, eikä ne tullu ikinä kauppareissuun.

No ei niitä tästä kuvista kyllä oikein mitään näy, mutta kuvitelkaa, kai teilläkin mielikuvitusta on. Yläkuvissa perhe on koivun vasemmalla puolen keskellä ja alakuvissa näkyy vanhempien valkoiset kaulat. Täytys varmaan ostaa järjestäytynyt kamera, niin saisi paljon tarkempia kuvia.

Tähän loppuun tuleekin sitten leuhkumista ja kehumista, koska tykkään harrastaa sitä aika-ajoin, niinkuin formaattiajoissakin on, aika-ajot. Lähdemme rakkaan vaimoni, kuten huomaatte tässä tapauksessa tuon atjektiivin, sponsoroimalle matkalle. Maanantaina suuntaamme kulkumme luonnonkauniille Mateiralle. Dongasimme sen netistä äkkilähtönä, koskahan se lopullinen äkkilähtö tulee. No ei siihen kauaa kulu tätä menoa. Alennus oli vaivaiset 890 €. Joten ei kannata talvella hosua.

Ajattelimmekin siten uusia vihkivalamme, tai siis minä ajattelin, siellä kapeilla levapoluilla, joista Madeira on kuuluisa. Jotenkin noista levareiteistä tulee entine Bulgaaria mieleen. Niin meinaan sitten polvistua siellä ylhäällä vuoristossa kapeala polun kohdalla vaimoni eteen, oikein juhlavasti. Siksi kapealla kohtaa, ettei hän pääse ohitseni, hän kun pelkää korkeita paikkoja, niin saadaan tilaisuuteen sitä värinää ja tutinaa ihan luonnostaan, ei tarvitse muuta rekvisiittaa. Ja on siinä toinenkin hyvä puoli. Sitten kun olen lausunut kauniin ja romanttisen runon ja muistellut mennyttä kaunista ja hekumallista aikaamme, niin vaimollani on helppo työ tönäistä meikäläinen siitä polulta sinne rotkoon. Saa viettää sitten lopun lomaa miten itse haluaa.

Mutta jos hän ei sitä tee, mikä on kylläkin epätodennäköistä, niin kirjoitan teille sitten oikein  asiallisen päiväkirjamuotoisen tarinan matkan kulusta. Joten oikein rattoisaa loppukuuta kaikille ja tavataan sitten joskus, sen päiväkirjan muodossa.