No niin, nyt ei tule mitään retkikirjoitusta, eikä muutakaan päivittäistapahtumaa. Ajattajattelin kirjoittaa vähän pakina luenteisen tekstin. En tiedä kuinka tämä onnistuu, muta eihän ne muutkaan tekstit nyt kauhean mainiosti ole onnistuneet, joten ei muuta kun hanat auki.
Joku varmaan arvasikin otsikosta, mitä tämä aihe pitää sisällään. Aivan oikein, koivu. Ja verbinä tulee kulkemaan mukana, vetää. Olen nyt viime päivinä joutunut painimaan tuon kyseisen materiaalin kanssa enemmän ja vähemmän. Kälyn kanssa suoritimme tuon mökkipihan raiskauksen, joka poiki siis koivupöllejä, joita vedimme pitkin pihaa. Niin raiskaus, aika voimaperäinen sana, joka tarkoittaa väkisin makaamista. Muistuikin mieleen hieman ravintola historiaa männä vuosilta.
Tampereella oli ravintola nimeltä Oskarin hovi. Siellä oli joka päivä naistentanssit, ainoana silloin Suomessa. Mitenkä liittyy aiheeseen, no väkisin makaamiseen. Ravintolaan kerääntyi aina kaikki Kalevan kaupunginosan eronneet, karanneet tai muuten sivuraiteille joutuneet naiset. Epätoivoiset ja kylttymättömät. No eihän ne miehetkään mitään kultapojuja olleet, mutta tiesivät mitä saattoi olla odotettavissa.
Ravintolaan kun astuivat sisään, niin ei siinä juuri kerinnyt oluttaan tilaamaan, kun jo ensimmäinen daami oli olkapään takana kuolaamassa. mentäskö humpalle.? Ohraliemi jäi korkkaamatta, kun parketilla painettiin jätkän humpan tahdissa, niin että kengänkannat kalisi. Eikä ne juuri sitten irti päästäneet, jos vain olivat oikean ja sopivan kollin bonganneet. Eroon pääsi vain lahjomalla keittiöhenkilökunta tarpeeksi sopivalla setelillä, niin kuljettivat ruokahissillä alakertaan, mistä pääsi livahtamaan omaan kotiin, vaimon turvalliseen syliin.
Iltahan päättyi monen osalta saatille, tahdosta tai tahtomattaan. Aravakaksioon, siihen aikaan edullinen asuntojen rahalaina, paineltiin käsikynkkää karvanen kämmen persauksilla. Siellähän se totuus sitten rupesi paljastumaan pikkuhiljaa. Emäntä kun tempas pienen pienet kengät jaloistaan, niin lattiaan läjähti neljänkymmenenkahden numeron lattajalka. Siinä se sitten huojentuneena heilutteli päätään ja samalla singahti peruuki takaseinään. Kyllä silloin heikompi hermonen äijä rupes kattelee ulko-ovee, jonka vieraanvarainen muija oli pistänyt takalukkoon, kaiken varalta. Hekuman huippu oli sitten vuorossa kun sivonkia rupes liukenee lattiaa kohti. Ennen pitkää silmien edessä seisoi alaston yksinhuoltaja äiti, jonka lapset nukkuivat tottumuksesta sikeästi viereisessä huoneessa.
Herrasmies ihmettelee nopeaa toimintaa, kun illan emäntä heittää riippurinnat olkapäille ja komentaa, ruvetaas hommiin. No tilannehan on joltisakkin epäsuhta, ja äijällä ei ole muuta vaihoehtoa, kun vetästä viikseen, siis selvä väkisin makaaminen.
Ja takaisin aiheeseen, koivu. Niin meillä oli sitten pihapiirissä ne koivupöllit, mitkä piti sahata ja pilkkoa. Aluksi homma oli hidasta ja vavalloista, eikä kasa tahtonut oikein karttua.
Huomaa jälleen pöllin päällä olevat monitoimijalkineet, metsähallituksen väheksymät metsurin roksit.
Meikäläinen siinä sitten innostui oikein kunnolla tohon halunhakkuuseen ja haalin pilkottavia puita aina vain enemmän ja enemmän. Kunnes huomasin, että ei taideta kaikkia puita tänä kesänä keritä polttaa, vaikka elokuu olisi kokonaan pakkasen puolella, muutenkin kuin pankkitilini suhteen.
Aloittakaamme Sakusta, Koivusta, tunnettu kiekkopersoona, joka veti menestyksekkäästi Montrealin joukkuetta tuolla lätäkön toisel puolel. Pidetty ja sympaattinen kaveri, oikea urheilijan mallikuva.
Olin kerran yhden bestikseni kanssa tuolla Turun puoles kauniina kesäiltana, niin ei mulla ole kuin yksi bestis ja ei kai enää sitäkään, vain peilikuvani. No, hän sitten tokaisikin siinä alkuillan tohinassa, että eiköhän lähetä vetää sakua oikein kunnolla. Pelästyin ihan kauheest, en ollu tietääkseni tullu ulos kaapista, eikä kaverinikaan, mutta asiahan oli tietysti aivan toisin. Ja lähdimme vetään sitä sakua oikein kunnolla.Siis jos tykkää sakusta saa kusta.
Sokeri, eli koivusakeri, oli sitten taasen tuo seitsemänkymmen luvun villitys. Siitä puhuttiin ihmeaineena ja maailmaa pelastavana hampaiden säilyttäjänä, siis ksylitoli. Ja sitä vedettiin joka aterian ja välipalan jälkeen posket lommollaan. Jos lensi hyttynen suuhun, niin heti vaan ksylitolipurkka perään.Ei tuu reikiä. Niinkai, mutta leukaluihin rupes tulemaan kulumia ja syömisestä meni nautinto, paitsi minulta. Tosin jätin kyllä joka toisen aterian väliin, sen ksylitolipurkan. Ja suu on tänä päivänä reikiä täynnä kuin emmentaali juusto.
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä onkin sitten tuo visa. Ja kaikki tietää, että sitä sitten vedetäänkin ihan surutta ja ihan joka paikassa. Meikäläisellä olis parempi, jos vetäis sen pöntöstä alas.
Mutta onhan tuo visakoivukin, mikä on sitkeä kuin meikäläisen luonne, periks ei anneta. Visakoivusta on veistetty monen moisia kippoja ja purnukoita ja kaverillani on tosi hieno baarikaappi, visakoivusta. Itse en ole moista materiaalia työstänyt, koska se on tosi kovaa. Tosin en ole työstänyt montaa muutakaan materiaalia, varsinkaan niitä tuolla alussa mainitsemania kotirouvia Kalevasta.
Se oli siis tarina koivusta. Meikäläisen takalisto teki lapsena useasti tuttavuutta koivuniemenherran kera. Äidilläni olikin tapana sanoa, nuorena vitsa väännettävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti