Nyt on iloinen Einari se kun pyörä Einari se ! !

Ke. 3.7. Niin sitä sitten lähdettiin polkasemaan sitä hirsitönöö kohti. Ilmahan oli mitä kaunein ja varmistin omanikin vielä eteisen peilistä, hyvin stemmasi. Reppuun taittelin ohkaiset leivän siivut ja vähän ohuen ohutta kinkkua kyytipojaksi. Täydennystä ajattelin hommata matkan varrelta.

Ja niinhän se reissu alkoi kokolailla kymmenen pintaan ja kun olin päässyt kauniin Kaukajärven kohdalle, niin oli ensimmäisen tekstarin paikka  vaimolle. 

"Unohdin kännykän laturin ja partakoneen ( höylän ), tuo lauantaina." Ja samalla kun jatkoin matkaa huomasin unohtaneeni myös keväällä hankkimani pyöräilyshortsit, ( Lidl, hinta 9,95 ). No mitä sitä niillä tekee pyöräillessä, ei mitään. Samaan kasaan oli jäänyt myös ostamani satulan silikooni pehmuste, ( Lidl, 6,50 ). No persaus on muutenkin tarpeeksi pehmeä, samoin kuin pääni.

Ja alkumatkahan lähti lentämällä käyntiin ja polkeminen maistui, kunnes saavuin Kangasalan puolelle. Ei ole kunta kintet kaiketi pyörä ihmisiä, sillä ratkaisut olivat aika omituisia. Vatialassa esim. pyörätie menee tunnelista tien ali toiselle puolelle ja kun olet jatkanut toisella puolen sata metriä, joudut menemään tien yli liikennevaloista taas toiselle puolelle. Pirun oiva ratkaisu. Sitten tulikin jo oudolle kulkijalle vaaranpaikka heti viiden minsan jälkeen edellisestä. Mutkan takaa alkoi alamäki ja aurinko paistoi vasten naamatauluani, jossa oli vielä kauniit aurinkolasit, jotka olin muistanut ottaa mukaan. Joten lasit tummensivat näkökenttääni ja vastassa olikin alhaalla ns. T-risteys.

Alamäkihän ei kuvassa näytä suurelta, mutta sitä edeltää loivaa laskua ja sitä laskettelin aika vauhdikkaasti.

Ja sitten kun auringon sokaistukselta jälleen näen, niin näkymä on tämä. Vaihtoehto yksi, käänny oikealle.

Tyly vastaanotto olisi ollut edessä ja onneksi valitsinkin suuntaani sopivamman ja käännyin vasemmalle.

Ja vältyin nipin napin törmäämästä tähän melkein pyöreään betoniseen kulmaan. No kivimiehenä olen tottunut hakkaamaan päätäni kiveen, niin ei kai se olisi sen kummemmin sattunut.

Terveenä ja iloisena pyöräilijänä jatkoin matkaa kohti Kangasalan keskustaa, jonne saavuinkin noin tunti lähtemisestäni, eli kello yksitoista. Enhän voinut välttää kiusausta, vaan poikkesin torille kahvikupposelle ja ostamaan vähän mansikoita matkalle.

Taukohan venyikin yli puolituntiseksi, kun samassa pöydässä istui valmiina jo toinenkin suupaltti. Siinä käytiin läpi hätäseen historiikki teinivuosista tähän päivään, hän jo sairaseläkkeellä ja minä melkein. Irrottauduin kuitenkin pöytäseurueesta, kun siihen alkoi tulla lisää puhekuplia ja suuntasin kulkuni kohti kaunista Kangasalan harjua.

Siitä sitten huorautin Huutijärven Siwalle ja ostin puolikkaan limpparin ja sokeripussin, lakujen muodossa.

Matka rullasi vanhaa Oriveden väylää mukavasti. Oli pyörätie, mikä kulki kokoajan samalla puolella. Ja jälleen matkaan tuli stoppi, kun kuulin hirnuntaa takaani ja peläistyin jo niin penteleesti, kun luulin , että emäntä onkin lähtenyt perääni. Ei onneksi.

Vaan siellä olikin aitoja hummia, jollaisen itsekkin lapsena olisin halunnut. Vaarini oli hevosmies ja aina mummolassa ollessani kävin syottämässä hevosta sen valmistautuessa yöpuulle. Toivoin joka syntymäpäivä ponia, mitä koskaan ei ilmestynyt lahjapaperin sisään. En voi ymmärtää miksei isälleni mennyt toiveeni perille. Se osti aina jonkun jousipyssyn tai vanhan polkupyörän, vaikka ilmoitin, että hevosta voi aivan hyvin pitää tilavassa kerrostalo asunnossa, johon kuuluu vieläpä autotalli. Ei voinut ja se turhanpäiväinen rihkamalahjasarja jatkui, ei hirnunut muut kuin minä, pettymyksestä.

Siinähän vilahti sitten pyöräilijä jos toinenkin ohitseni, mutta niillä näytti olevan teltat sun muut vermeet mukana, niin jottahan se pyörä rullaa paremmin, kun on painoa päällä, sen ymmärsin jopa minä, mutta sitä en tiennyt, että se rullaa paremmin jopa ylämäessä.

Yllättäin silmäni huomaavat mukavan paikannimen, joten ikuistan sen albumiini ja mietin josko tässä olisi paikka vanhuuden päiville, nimi ainakin sopisi.

Pikkuhiljaa alkoi jo kankut vähän kitistä ja niinpä tsiikailin sopivaa taukopaikkaa. Se löytyi bussipysäkin muodossa ja matkaa oli takana n. 30 km.

Joten kaivoin mansikat repusta ja aloitin tankkauksen.

Kuten huomaatte kuvassa on äärettömän kätevät monitoimijalkineet, siis tosi hyvät pyöräilykengät. Niitä en unohda koskaan matkastani. Sitten taas hevosen selkään, jotta matka joutuisi.

Kyllähän se joutui, mutta tuntu niin pirun pitkältä ja mäkiseltä. Ei noi mäetkään autossa tunnu miltään, mutta näin ruohonjuuritasolla on kovinkin pitkiä ja jyrkkiä. Talkki rupesi loppumaan persjuuresta ja jostain sieltä nivusista, en tosin ollut varma olinko sitä laittanutkaan. Satulassa istuminen oli kokoajan vaan vaikeampaa ja vaikeampaa, joten alamäki osuuksilla istuin vain puolella kankulla, sai toinen puoli huilata. Repusta rupesi pöllähtämään eltaantuneen ohuen ohuen kinkun tuoksu, niin sain hyvän syyn ruveta eväs puuhiin. Vedin mankelin parkkiin, luonnonkauniille mättäälle, huomatakseni, että olin turhaan tuhlannut mansikoihin vähäisiä pennosiani.

Eipä tuo takapuoli siitä pienestä paussista sen kummemmin toipunut, vaan jatkoin matkaa edelleen ikäänkuin puolella teholla, mutta olin kyllä jo voiton puolella, sillä Oriveden asemalle ei ollut kaiketi kuin n. 8 km.

Kaikki odotus aina palkitaan ja vihdoista viimein olin saapunut, voisiko sanoa eräällälailla pääteasemalle. Jälleen poikkesin Siwassa ja ostin juoman ja jäätelön.

Nyt sitten alkoi ne kuuluisat viimeiset kilometrit, joita oli jäljellä enää vaivaiset kymmenen. Mutta ahterini mielestä siinä oli kyllä tasan kymmenen liikaa. Pikkuhiljaa ja metri metriltä saavuin lähemmäksi tavoitettani. Silmissä häämötti jo aikoinaan toiminnassa ollut kyläkauppa, josta matkaa oli vain reilu kolme kilsaa.

Tässä on se paikka, mihin silloin äitienpäivänä viskasin ne juuri leivotut pullat. Kuljemme edelleen sen ohi itku silmässä ja kaikki mulkoilevat minua.

Vähän ennen kello kolmea saavuin mökin pihaan ja urakka oli ohi. Rojahdin selälleni heinikkoon, kun kälyni tuli kysymään: "Mennäänkö meloon vai ruvetaanko kaataan niitä puita?" Huokaisin jä käänsin kylkeä.